Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi selvityksen hyvinvointialueiden järjestämisvastuun toteutumisesta vuodelta 2025 (https://stm.fi/-/selvitys-hyvinvointialueiden-sosiaali-ja-terveydenhuollon-jarjestamisvastuun-toteutumisesta). Kokonaiskuva on varovaisen myönteinen: palveluiden järjestäminen on vakiintunut, hoitoonpääsy toimii keskimäärin aiempaa paremmin ja alueiden välinen yhteistyö on tiivistynyt. Myös hyvinvointialeuiden taloustilanne näyttää kokonaisuutena ylijäämäiseltä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rahoitusjärjestelmä vastaisi parhaalla mahdollisella tavalla alueiden todellisiin tarpeisiin. Kun toiminta on käynnistysvaiheen jälkeen tasaantunut, vasta nyt on mahdollista arvioida realistisesti palvelurakenteen kantokykyä ja tulevaa sopeutumistarvetta.

Vuoden 2023 uudistuksen jälkeen ensimmäiset vuodet kuluivat organisaatioiden yhdistämiseen, tietojärjestelmien yhteensovittamiseen ja hallinnon rakentamiseen. Nyt huomio siirtyy siihen, miten palvelutarpeet, väestökehitys ja kustannukset kehittyvät eri alueilla. Alueiden omat tiedot osoittavat, että muutos etenee eri tahtiin. Osa alueista on tehnyt nopeita rakenteellisia ratkaisuja ja saanut taloutensa tasapainoon. Toisilla kustannukset kasvavat, vaikka palvelutarve vähenee.

Keskeinen havainto on, että pelkkä rahoituksen taso ei selitä eroja. Ratkaisevaa on myös se, miten palvelurakennetta uudistetaan ja miten taloutta johdetaan.

Sosiaali- ja terveysministeriö tarkastelee tilannetta palveluiden yhdenvertaisuuden ja järjestämisvastuun näkökulmasta, kun taas Valtiovarainministeriö painottaa julkisen talouden kestävyyttä, ohjattavuutta ja alijäämien hallintaa. Näkökulmat eivät ole ristiriidassa, mutta niiden painotukset eroavat. STM korostaa, että rahoituksen tulisi seurata palvelutarvetta. VM puolestaan painottaa, että kustannusten tulee sopeutua käytettävissä olevaan rahoitukseen. Kestävä ratkaisu edellyttää näiden näkökulmien yhteensovittamista, muuten ohjaus jää epäselväksi alueiden suuntaan.

Rahoitusmallin yksi keskeinen elementti on jälkikäteistarkistus, jonka tarkoitus on korjata rahoitusken tasoa jäkikäteen palveluihin käytettyjen kustannusten perusteella ja tasata alueiden rahoitusasemaa. Mallin kannustinvaikutukset ovat kuitenkin ongelmallisia. Jos lisärahoitus kohdentuisi automaattisesti alijäämien perusteella, mitä on myös esaitetty, riskinä on, että taloutensa tasapainottaneet alueet eivät hyödy tekemistään rakenteellisista ratkaisuista ja sopeutustoimia viivästyttäneet alueet saavat suhteellisesti enemmän tukea.

Tällainen ohjaus ei tue järjestämisvastuun pitkäjänteistä hoitamista. Rahoitusjärjestelmän tulisi samanaikaisesti tunnistaa aidosti kasvava palvelutarve, kannustaa rakenteellisiin uudistuksiin ja välttää palkitsemasta tehottomuutta tai päätösten lykkäämistä.

Jos valtiolla on tarve kohdentaa lisärahoitusta tietyille alueille, sen tulisi tapahtua selkeiden ehtojen kautta. Arviointimenettelyissä voidaan tarkastella sekä taloutta että palvelurakennetta. Lisärahoitusta voidaan käyttää märäaikaisena ja siihen voidaan liittää konkreettisia uudistamisvelvoitteita. Lisäksi rakenteellisten muutosten etenemistä voidaan seurata nykyistä tiiviimmin. Tällöin lisärahoitus toimii muutoksen välineenä, ei pysyvänä ratkaisuna rakenteellisiin ongelmiin.

Selvitys osoittaa, että hyvinvointialueet ovat pääosin selvinneet käynnistysvaiheesta. Seuraava vaihe on vaativampi: palvelurakenteen sopeuttaminen väestökehitykseen ja julkisen talouden reunaehtoihin. Tarvitaan yhteinen tilannekuva, jossa palvelutarpeen kehitys arvioidaan realistisesti, kustannusrakenteet avataan läpinäkyvästi ja rahoitusmallin kannustimet tarkistetaan tukemaan uudistumista.

Hyvinvointialueiden on pystyttävä uudistamaan palvelurakenteitaan hallitusti ja ennakoivasti. Rahoitusjärjestelmän tehtävä ei ole ainoastaan turvata selviytymistä, vaan mahdollistaa kestävä uudistuminen.

© Uusi Suomi