Missä on Paul Auster?

Siri Hustvedt käsittelee uudessa kirjassaan miehensä kuolemaa ja pohtii, mitä yhteisistä vuosikymmenistä jää jäljelle.

New Yorkissa on aamu, kun kirjailija Siri Hustvedt ilmestyy videopuhelulla tietokoneen ruudulle. Hän istuu työhuoneessaan Brooklynissä, samassa talossa, jossa hän asui miehensä, kirjailija Paul Austerin kanssa.

Hänen takanaan näkyy kaksi kirjahyllyä ja taulu, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut nainen on selin katsojaan. Teos on hänen Kaikki mitä rakastin -romaaninsa kansikuva. Vuonna 2003 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani teki Hustvedtistä suuren lukijayleisön tunteman kirjailijan ja nosti hänet viimeistään silloin kuuluisan puolisonsa varjosta.

Kevään aikana Hustvedt on matkustanut ympäri Eurooppaa puhumassa tuoreesta muistelmateoksestaan Haamutarinoita. Se on kokoelma muistelmatekstiä, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, ja sitä on mainostettu Hustvedtin henkilökohtaisimpana kirjana.

Haamutarinoita kertoo kirjailijapariskunnan rakkaustarinan ja siitä, miltä tuntuu menettää kumppani ja läheisin työtoveri, jonka kanssa on elänyt yli puolet elämästään, 43 vuotta. Paul Auster menehtyi kotonaan keuhkosyöpään huhtikuussa 2024.

”Halusin tuoda Paulin takaisin”, Hustvedt sanoo. ”En sitä kuuluisaa miestä, vaan sen ihmisen, joka hän oli minulle.”

Hän täsmentää: hän ei ole menettänyt ainoastaan miestään vaan myös sen osan persoonastaan, joka oli olemassa vain heidän suhteessaan.

”Kaipaan Siriä ja Paulia.”

Missä hän on? Missä on Paul Auster?

Kirjassaan Hustvedt yrittää löytää vas­tausta kysymykseen, jota ei saanut miehensä kuoleman jälkeen mielestään. Eläessään ihminen on aina jossain mutta kuoltuaan ei missään.

Muutos luo maailmaan niin valtavan aukon, että siihen sopeutuminen vaatii todella paljon.

Totta kai hän tiesi, että Paul on kuollut. Hän ei kuvitellut, että tämä kävelisi kohta ovesta sisään tai että seuraavana aamuna heräisi miehensä vierestä.

”Mutta jokin tiedostamaton puoli minussa ei kerta kaikkiaan kyennyt ymmärtämään, minne tämä kundi oli mennyt.”

Kirjassaan Hustvedt kertoo erikoisesta kokemuksestaan. Hautajaisten jälkeen hän meni makuuhuoneeseensa lepäämään. Maatessaan hän tunsi, miten Auster nousi portaita ylös, käveli porrastasanteen poikki ja tuli sängyn viereen.

Kirjassa Hustvedt käy läpi tutkimuksia siitä, miten tällaisia kokemuksia on selitetty. Hänen mukaansa ne ovat yleisiä läheisensä menettäneillä. Hän jättää kuitenkin hämärän peittoon, mihin lopulta itse uskoo.

”Totta puhuakseni en tiedä. Minulle tässä on kyse älyllisestä nöyryydestä. On paljon sellaista, mitä emme pysty selittämään, ja sen tunnustaminen on elintärkeää.”

Ihmismieli on kiehtonut Hustvedtia koko hänen uransa ajan. Hän on taiteentutkimuksen ja filosofian lisäksi perehtynyt myös neurotieteelliseen tutkimukseen. Hän vetää säännöllisesti seminaaria Weill Cornell Medicine Collegen psykiatrian laitoksella ja on kirjoittanut esseitä ja artikkeleita, jotka liikkuvat humanististen tieteiden ja neurotieteiden välimaastossa.

Tiede ei ole pystynyt selittämään, mikä tietoisuus on, Hustvedt huomauttaa. Mutta hän arvelee haamukokemuksensa johtuneen siitä, että hänen mielensä täytti kuvitelmalla kuoleman jättämää aukkoa. Kun ei voi enää aistia läheistään, mieli menee unenomaiseen tilaan.

”Nukkuessa emme vastaanota aisti-informaatiota. Mitä me sitten teemme? Me uneksimme.”

Moni kirjailija on käsitellyt läheisen kuolemaa muistelmateoksissaan, esimerkiksi C. S. Lewis, Julian Barnes ja Joyce Carol Oates. Yksi tunnetuimmista lienee Joan........

© Suomen Kuvalehti