Kaiverrus: Lukiolaisella on erikoinen harrastus – Yksi väärä liike veitsellä voi pilata tuntien työn

Toipuminen: Porilaisen omakotitalon pihaan voi ilmestyä uusi menopeli – ”Tämä on varmasti se puuttuva palanen elämästäni”

MAINOS: Tilaa Satakunnan Kansa Länsi-Suomi 1 €/kk.

Jätin lapsuudenystäväni chileläiseen hostelliin

Pidin itseäni epäsuomalaisena höpöttäjänä. Voi kuinka väärässä olinkaan, kirjoittaa toimittaja Aino Sepponen.

Kuva: Eriika Ahopelto

Olen kokenut pienestä pitäen itseni hieman epätyypilliseksi suomalaiseksi eritoten julkisilla paikoilla. Kailotan, nauran ja juttelen mielelläni myös tuiki tuntemattomille kanssaeläjille.

Sellaiselle ihmiselle on täällä yleensä kaksi kategoriaa joista voi valita sopivamman: hullu tai humalainen.

Ulkomaalaiset ystäväni pitävät suomalaisten hiljaisuutta usein outona ja vaivaannuttavana. Pitkään yhdyin tunteeseen. Tunnelma tuntui mielestäni herkästi painostavalta, kireältä, suorastaan tuomitsevalta. Miksi emme sanoita elämäämme ääneen, kun tuntemattomia on kuulemassa? Pelkäämmekö saavamme kylähullun tai sen toisen maineen?

Ajatus vaivasi minua lapsuudesta saakka. Kuin lapsuudenystävä, se ajatus katseli bussista kanssani maisemia matkalla kouluun, istui vieressäni äikän tunnilla pieniä meluisia jalkojaan heilutellen, hypähteli iloisesti edelläni Valintatalon ovista ruokaostoksille.

Ensin meidät opetetaan puhumaan ja melkein heti perään istumaan hiljaa ja liikkumatta peruskoulun penkillä yhdeksän vuoden ajan. Vilkkaalta ipanalta se ei yrittämälläkään onnistu. Lapsuudessani sellaisille seurauksena oli herkästi häirikön maine ja nykypäivänä lopputuloksena lienee usein diagnoosi.

En kestänyt sitä ylitsevuotavan ystävällistä pajatusta ennen pannullista kahvia.

Ajatus nyki minua hihasta aika-ajoin ja pysytteli elämän varrella tiiviisti lähistölläni. Kunnes matkustin Etelä-Amerikkaan ja........

© Satakunnan Kansa