Jussilta tuli viesti, että nämö blogisivut lakkaavat. No, itse olen ollut viimeiset pari vuotta vähän tyhjäkäynnillä. On tullut kirjoiteltua muualle, mutta nämä sivustot ovat saaneet hengähtää.
Kävin tuossa katsomassa, milloin heitin ensimmäisen kirjoitukseni tänne ja se oli 5.12.2015, joten onhan tuosta aikaa ja kirjoituksia on tullut jos jonkinlaisia väännettyä.
Mikään ei kestä jatkuvasti vai onko jokin asia, joka kestää ikuisesti? Ehkä se muisto, mikä ihmisestä jää. Se voi olla. Omalta kohdaltani voin sanoa ainakin tähän hetkeen saakka terveyteni on kestänyt tuulet ja tuiverrukset. Olenkin miettinyt monta kertaa, että mihin ne sairaudet menevät ja mikä miussa on vikana, kun eivät osu kohdalleen pienimmässäkään määrin. Ajatelkaas sitä, kun miulla on ollut kuumetta viimeksi 3.luokalla Peltolan kansakoulussa Lappeenrannassa. Silloin oli kolme päivää, käväisi 39.6 asteen lukemissa ja hävisi, eikä sen koommin ole ilmaantunut, vaikka ympärillä on hyörinyt ja pyörinyt jos vaikka millaisia kulkutauteja.
Sen vuoksi olenkin miettinyt, että jos miussa vaikka onkin joku sellainen vika, kun taudit eivät ole tarttuneet. Onko käynyt niin, että kun ne virukset ja bakteerit ovat lähestyneet ja haistaneet jotain outoa, ovatkin väistäneet ja iskeneet sellaisiin, jotka jostain syystä esimerkiksi tuntevat töissään sellaista painetta, että haluavat olla jonkin aikaa kotona vaikka sairaslomalla huilaamassa. Sellaisen ne virukset varmaan haistavat ja iskevät kiinni.
Tuon edellämainitun vuoksi pyydän kaikilta anteeksi, etten kykene sairastamaan mitään, vaan että ohjaan ne tartuntataudit teille, joilla on jo muutenkin ollut kaikenlaista vaivaa.
Huomistahan ei kukaan tiedä. Tosin eihän sellaista ole painettu edes kalentereihin almanakasta puhumattakaan. Ei siellä lue ”huomenna”, vaan siellä lukee ensittäinkin tämän päivän kohdalla ”lauantai” ja huomisen kohdalla ”sunnuntai”.
Laulureissuja olenkin saanut tehdä edelleen Jäämeren rantoja myöten Pohjois-Norjaan. Varanginvuonon rantamia on tullut ajettua ja tutuiksi ovat tulleet myös perinteiset teltanpaikat vuonon rannalla tai tunturien kupeilla. Ikä eikä terveys ole asettaneet pienintäkään estettä tai hidastetta reissuille. Tosin, eihän kerralla tarvitsekaan ajaa Kaavilta tuonne pohjoisiin, vaan varaan aina sellaisille reissuille kyläkäynnit noin puolivälissä. Vesisaareenkin on matkaa Kaavilta n. 1200 km suuntaansa.
Autot, vaatteet ja muut kapineetkaan eivät kestä ikuisesti. Ruoka-aineetkin lähtevät ”kävelemään”. Kaikelle tulee raja vastaan. Miulle on käynyt autojen kohdalla niin, että kun olen rakastunut johonkin vaikkapa vain iäkkääseen autoon, niin sille tuleekin noutaja. Poikani Aleksi on miuta opastanut sen alan ammattilaisena sanoen: ”Isä, älä rakastu autoihin, niitä on aina!” Todella hieno neuvo ja se kyllä pitää paikkansa. Ensimmäinen tuon kohtalon kokenut oli muuan Fordin farmari. Auto alkoi temputtelemaan muuan Helsingin reissulla. Jotain outoa siinä oli. Soitin Polvijärvelle muuan kaverille, että mitä tehdä. Hän sanoi, että ”nyt älä sammuta missään vaiheessa, ennakoi risteykset ja aja rauhallisesti kotiisi Kaaville saakka”. Näin tein ja kun pääsin kotiin ja sammutin auton, halusin testata, mitä tapahtuu. Ei tapahtunut yhtään mitään missään moottoritilassa, eikä muuallakaan. Sen auton päätepiste tuli siihen metrilleen. Pääasia oli, että pääsin kotiin reissusta. Nostolava-auto haki sen purkamolle ja sen pituinen se tarina.
Toinen kerta oli ajettuani muutama vuosi sitten hirvikolarin Puumalassa laulukeikalta tullessa. Iltamyöhäsellä heinäkuun lopulla hyppäsi hirvi tielle ja sitten se hävisi. En törmännyt, kun eivät turvatyynytkään lauenneet. Se oli sen VW dieselin loppu. Tuulilasi ja otsapelti menivät lommolle, emä-hirvi liukui konepeltiä pitkin, iski sisuksensa otsapellin ja tuulilasin reunaan, lensi tielle ja kömpi metsään kuolemaan parinkymmenen metrin päähän. Sai kovan iskun. Mie siinä sitten ohjasin auton tien reunaan, harmittelin, kun vähän ajettu, n.250 000 km, turbodiesel pitää viedä hinurin lavalla korjaamolle ja kun tuulilasi meni ja vähän peltiä. Vakuutusyhtiön mies parin päivän päästä soitti ja ilmoitti, ettei sitä kannata korjata, vaan siitä on luovuttava. Ensin ajattelin kuin aina ennenkin, kunnes tulivat taas poikani sanat mieleen. Hyvä auto, mutta aina on muitakin.
Kaikkeen luonnollisesti liittyy myös käyttötarve. Jos ei paljon käytä, sellaisethan jäävät jälkipolville vaatteista alkaen, mikäli vain muotiseikat eivät tule väliin sotkemaan. Onneksi muoti elää kaiken aikaa ja samat 50-70 vuotta vanhat vaatteet ovatkin yhtäkkiä tätä päivää. Ihmisten rakentamat koneet kestävät melkein sen takuuajan, monesti ei kauempaa. Joku elää vähällä ruoalla ja kerrotaan, että kun oppi olemaan syömättä, kuoli. Muuan kaveri kertoi aikanaan äitinsä kuolleen. Siihen jatkoi: ”Ihmettelen sitä kovasti, kun ei se ennen ollut sellaista tehnyt!” No, hurttia huumoriahan se luonnollisesti kaverien kesken.
Sittenyt on nämä blogi-sivustot. Vuoden 2015 jälkeen on tuonne nettiin tullut jos jonkinlaista keskustelusivustoa ja siellä tuppaa aikaa menemään, joskus vähän liikaakin. Liekö sitten itselle käynyt myös niitten sivujen kanssa vanhanaikaisesti, kun ne ovat aina tuossa edessä ja aina joku tuttu jostain päin heittää tervehdyksiä. Nämä blogi-sivut ovat hieman eri asia, vaikka täälläkin käydään keskustelua, nuo nyky-näpyttelylaitteet löytyvät helposti ja helpommin.
On täällä ilo ollut vierailla ja heittää jos jonkinlaista ajatusta asiasta tai asian vierestä. Olen todellakin ihmetellyt sitä, että miksi ei miun puupääni ala pehmetä millään. Sitten tajusinkin sen olevan kelopuuta ja sehän ei todellakaan lahoa kuin vuosisatojen myötä. Ei sen puoleen. Olenhan mie saanut eväät pitkään ikäänkin.
Asuin Juuassa, olin juuri täyttänyt 50 v ja kun kunnallista liikunnanohjaajan uraa olin tehnyt 25 vuotta, tuntui sen olevan jo päätepisteessään ja jäin pois. Sitten muuan tuttavarouva ottautui keskusteluun. Kerroin hänelle tästä ja kun korviini oli kantautunut kolme huhua, että mie olisin muka jo kuollut. Sanoinkin hänelle, että ”jokohan ne alkavat elävältä hautaamaan? ja että pitäisköhän laittaa paikallislehteen kysely siitä, että sellainen joka on jo kuollut, kertoisi miulle, miltä se tuntuu jos nipistää tai kutittaa!” En laittanut kuitenkaan, kun ajattelin jonkun vielä herjaamisesta loukkaantuvan.
Siihen sattui tuo rouva ja sanoi miulle: ” Kuulepa Hannu. Miulla on sellaista tietoa, että kansanperinteen mukaan yhdestä huhusta tulee ikää 25 vuotta lisää”. Mie hänelle siinä vielä tarkensin kuulleeni kolme huhua. Hän halusi tietää ikäni ja kun sen sanoin, tuo rouva oli hetken hiljaa ja sitten:” Voi hyvät hyssykät, siehän elät vielä 75 vuotta ja 125-vuotiaaksi!”
Kolahti kerralla ja kun en ollut sairastellut, sanoinkin hänelle: ” Onpa hyvä tietää, eikä tarvitse miettiä ikäänsä. Elää vain ensin 125v ikäiseksi ja sitten miettii, mitä sitä vanhana tekee!”
Sitten arvelin, että kuinka vahvalla pohjalla tuo kansanperinteen tietämys on. No, kaksi uutista olen nähnyt, missä muuan tiedemiehet kertovat ihmisen pystyvän elämään, toinen ensin 120-vuotiaaksi ja toinen vähän myöhemmin ”125-vuotiaaksi, jos kaikki natsaa kohdalleen”. Tunsin olevani rouvan olleen omalla kohdallani aivan oikeassa tuon elinikäni suhteen ja noilla kahdella tieteen uutisilla vielä vahvistetuksikin.
Minkä ikäiseksi ihminen pystyy elämään, onkin ikuisuuskysymys. Kukaan ei onneksi sitä tiedä etukäteen. Olenkin ottanut itselleni sellaisen ohjenuoran, että ”tärkein hetki elämässäni on, kun herään aina seuraavana aamuna ja huomaan olevani elossa”. Se riittää miulle, vaikka kuinka teenkin suunnitelmia aina vuoden alussa. Tavoitteitahan pitää olla ja unelmia. Mitä kaikkea niistä pystyykään toteuttamaan, sitä ei tiedetä. Jos ei ole tavoitteita eikä unelmia, elämä tuntuu valuvan sormien välistä kuin juoksuhiekka.
ELETÄÄN SIIS TÄYSILLÄ LOPPUUN SAAKKA, milloin se sitten onkaan! Omalla kohdallani toiminkin niin, että teen koko ajan jotain oman elämäni suhteen, ettei sitten loppumetreillä tarvitse jossitella siihen perinteiseen malliin: ”Voiku olis silloin …” tai ”mutku” tai ”eiku …!”
KIITOS TÄSSÄ VAIHEESSA TÄTÄKIN KAUTTA KAIKILLE TEILLE, JOTKA OLETTE KÄYNEET VAIKKA VILKAISEMASSA, MITÄ HULLUA SE HANNU TAAS ON VÄÄNTÄNYT TÄNNE SIVUSTOLLE!”
No, tuostapa tuli mieleeni, kun muuan edesmennyt sukulaispoika tuli Helsingistä kylään ja mennessään vessaan, sanoi:” Pitää käydä vääntämässä parit donitsit!” Arvata saattaa, että herätti hilpeyttä. Muttei se siihen päättynyt, sillä parin viikon päästä tuli telkusta joku kotimainen vanha mustavalkoinen elokuva, missä jossain herraskartanossa tarjoilija tulee herrasväen keskelle ja sanoo: ”Saisiko olla donitseja?” Väistämättä tuli mieleeni tuo sukulaispojan toteamus ja arvelu siitä, oliko tuo tyttö ollut tuossa tilanteessa tekijänä ja omia donitsejaan tarjoilemassa!
Yhden tarinan vielä eletystä elämästä, miten jotkut selittämättömät tilanteet ovat säikäyttäneet. Rakennettiin taloa Juukaan syksyllä 1986. Elettiin lokakuuta, oli pimeää tehdessäni lähtöä joskus klo 22 aikoihin sieltä. Istahdin autooni ja kun käynnistin, samalla radiosta kuului hempeä naisen ääni: ”Hei, minä täällä!”
Säikähdin, kun ei olisi voinut paremmin nuo vuorosanat sattua. Vilkaisin vaistomaisesti taakseni, että sieltäkö se kuului. Ei kuulunut, vaan radiossa oli joku kuunnelma meneillään ja sieltä se tuli! ”Hei, minä täällä!” Ja just sillä hetkellä, kun käänsin virrat autooni.
Nuo kaksi tilannetta jäivät elämään mieleeni. Mikä muu jää? On paljon asioita, jotka jäävät, mutta konkreettisempaa on kuitenkin se ilmoitus, minkä Jussilta monen muun blokkarin kanssa olemme saaneet: ”Blogisivustot lakkautuvat”. Aikansa kutakin.
ELETÄÄN JA NAUTITAAN ELÄMÄSTÄ JA KAIKESTA MUUSTA, MITÄ KOHDALLE SATTUU JA MITÄ KEKSITÄÄN. KIITOS SAVON SANOMILLE, JUSSILLE, HELGA SCHEKTERILLE JA HEILLE KAIKILLE, JOTKA OVAT NÄITÄ SIVUSTOJA YLLÄPITÄNEET. TAVATAAN MUISSA MERKEISSÄ, VAIKKA LUKEA OSATAANKIN!
The post Mikään ei kestä jatkuvasti vai kestääkö joku?! appeared first on SavoBlogit.
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
Nikkei Editorial
visit website
