Provider-kulttuurissa naiset typistyvät lempeäksi silmäkarkiksi ja työttömien miesten paikka on roskiksessa, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

Minulla on salainen pahe: kuuntelen monta tuntia viikossa provider-suhdepodcasteja. Kärjistetysti sanottuna podcastit ovat kauniisti meikattujen naisten kertomuksia siitä, miten tuhoisia ovat 50/50-suhteet, eli taloudellisesti ja henkisesti tasa-arvoiset heteroparisuhteet.

Provider-ideologia tiivistyy arkiseen anekdoottiin: jos nainen maksaa puolet ravintolalaskusta, hän on väärän miehen kanssa.

Provider-kulttuuri typistää heterosuhteen naiset lempeiksi ja laitetuiksi pikkuvaimoiksi ja nostaa miehet kuvion kuninkaiksi (siis kirjaimellisesti, parisuhteen osapuolista puhutaan nimittäin kuninkaina ja kuningattarina). Miehen on oltava maskuliininen, naisen feminiininen, piste.

Samalla miehille asetetut paineet ja vaatimukset ovat sulaa kohtuuttomuutta. Mies ei voi vaikkapa tyhjentää tiskikonetta, itkeä ahdistustaan ja olla muuta kuin määrätietoinen sängyssä. Ja työttömäksi joutuva tai mielenterveysongelmista kärsivä mies joutaa roskikseen. Sävyjä ei sallita.

Ei niitä toki sallita naisellekaan: jos nainen on hairahtunut työelämässä pärjääväksi ”maskuliinaksi” (termi on kylläkin hauska!), on syytä alkaa himmailla. Naisen draivi ei ole seksikästä, lempeä hissuttelu on.

Podcastien feminiinistelijät toistelevat myös, etteivät he ole miestensä äitejä eivätkä siksi hoida miestensä asioita. Miehet sen sijaan ovat mitä ilmeisimmin naisten isiä, sillä heidän tulee hoitaa kaikki: hotellivaraukset, hajonnut pesukone, kummankin eläketurva.

Pahin pelkoni on, että poikalapseni kuulisivat näitä podcasteja ja kuvittelisivat, että miehet ja naiset ovat tällaisia.

Tunnen podcastien naisia kohtaan sekä sairaalloista antropologista uteliaisuutta että lämmintä, sisarellista sääliä – ihan kuten hekin podcastiensa perusteella minua kohtaan. Heidän silmissään elän fyysisesti ja henkisesti köyhää ja kuluttavaa elämää. Sitä paitsi maksan välillä koko ravintolalaskun.

Ymmärrän, millaisesta inhimillisestä turvattomuuden tunteesta ja mukavuudenhalusta heidän maailmankuvansa kumpuaa: olisihan se huojentavaa ja helppoa, jos joku päättäisi kaiken puolestani, heittäisi rahaa tililleni ja sanoisi vielä illalla, että olen kamalan söpö.

Oloni on kuitenkin jokaisen kuuntelukimaran jälkeen melko nuijittu. Olo on saanut tajuamaan, että provider-kulttuurin matematiikka on juurikin sitä, mitä se vastustaa: 50/50. Suhteessa häviävät tasapuolisesti kummatkin.