Moni antaa päivien valua käsistään niin, että herää kysymys, jääkö jäljelle käyttämätön elämä.

Kuinka paljon riitaa rahasta. On rajariitaa, perintöriitaa ja muuta tappelua. On huolta ja stressiä: riittävätkö rahat ja entä jos ne eivät riitä ja miten rahaa saisi lisää ja miten sitä ei ainakaan menettäisi? Tätä murehtivat myös ne, joilla rahaa ja varallisuutta on.

Sen sijaan tärkeintä omaisuutta viskellään huolettomasti sinne tänne. Sitä, jota ilman ei ole yhtään mitään muutakaan, ei edes elämää: aikaa.

Moni meistä antaa aikansa valua tyhjänpäiväiseen, joka ei tuota hyvää mieltä tai muuta arvoa hänelle eikä muille. Moni suostuu antamaan lähes kaiken aikansa velvollisuuksille tai omaisuuden kartuttamiselle.

Moni antaa muiden päättää ajankäytöstään, joku toinen taas keskittyy ainoastaan itseensä ja menettää yhteyden muihin. Moni antaa päivien valua käsistään niin, että lopputuloksena herää kysymys, jääkö jäljelle käyttämätön elämä.

En tiedä, paljonko minulle on suotu elinpäiviä, mutta siinäkin tapauksessa, että elän yli 90-vuotiaaksi, päiviä on jäljellä enää noin 14 500. Kun ajattelen sitä rahasummana ja että antaisin siitä joka päivä euron pois, määrä kuulostaa heti vähäisemmältä.

Yli 19 000 päivää olen jo käyttänyt.

”Ihmiset eivät salli kenenkään ottaa haltuun kiinteistöjään ja jos tontin rajoista tulee vähäpätöisinkin kiista, he tarttuvat aseisiin ja kiviin. Mutta samalla he antavat toisen kaikessa rauhassa tunkeutua elämäänsä...”

Näin kirjoitti 2 000 vuotta sitten elänyt roomalainen valtiomies ja filosofi Seneca kirjassaan Elämän lyhyydestä. Ja jatkoi: ”Molemmat osapuolet kiinnittävät huomion vain siihen, mihin aikaa pyydetään, eivät aikaan itseensä. Sitä pyydetään niin kuin se ei olisi mitään, sitä annetaan niin kuin se ei olisi mitään. Kaikista asioista kallisarvoisimmalla leikitellään.”

Seneca panee miettimään, suhtautuisiko ihminen arvokkaimpaan omaisuuteensa niin huolettomasti, jos elinpäivät olisivat tiiliskivinä huoneen nurkassa, ja joka ilta joutuisi ottamaan pois yhden tiilen ja näkisi, miten kasa hupenee.

saatamme kadehtia muiden vaurautta, menestystä, asemaa tai kauneutta. Mutta kuka kadehtii arvokkainta, aikaa, vaikka yksi saa sitä esimerkiksi 45 vuotta, toinen 95 vuotta?

Kun appiukkoni kuoli lähes 92-vuotiaana, laskimme hänen saaneen 32 elinvuotta enemmän kuin sisarensa. Se on kolmannes ihmiselämää. Jos jotakin kannattaisi kadehtia, niin tätä.

Heini Junkkaalan, Marja Packalénin ja Pirkko Saision näytelmässä Valehtelijan peruukki pari repliikkiä muuttaa näkökulman vanhenemiseen. Ajatus menee kutakuinkin niin, että 70-vuotias on ikään kuin saanut tallettaa tililleen 20 vuotta, joista 50-vuotias ei voi olla varma, saako hän niitä.

Näkökulma ei siis olekaan enää se, että vanhetessaan joutuu luopumaan, vaan vanhetessaan saa.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.