Julkaisin tämän jo Facebookissa linkattuna uutiseen UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternakin kyynelettömyydestä Navalnyin kuoleman takia, mutta päätin sitten julkaista juttuni myös täällä. Tässä se on. Asiasanaa ei oikein löytynyt Puheenvuoron tarjoamalta listalta.

Minäkään en itke Aleksei Navalnyin kuolemaa, mutta en siksi, että hän oli venäläinen nationalisti, vaan siksi, että säästän kyynelet, jos ne ovat tullakseen, lähisukulaisten ja lähimpien ystävien poismenoon. Shokki ja järkytyskään eivät oikein kuvaa tunteitani, sillä ne edellyttäisivät yllätystä, eikä sitä tässä voi kokea. Jos kaikki tuntemukset olisi pakko yhteen sanaan tiivistää, inho voisi olla se sana.

Mutta jos ja kun koettaa ymmärtää (sanan kognitiivisessa, ei emotionaalisessa merkityksessä), miksi tämä kuolema tapahtui juuri nyt, on irrottauduttava tuntemuksista ja asennoiduttava – ainakin yritettävä asennoitua – asiaan kuten uskoisin asennoituvan niiden, joiden kynsissä Navalnyi oli myrkyttämiseen saamansa hoidon jälkeen Venäjälle palattuaan. Kyynisen, brutaalin reaalipoliittisesti.

Tässä katsannossa on ensimmäinen vaihtoehto se, että hänet murhattiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä juuri nyt, 16.2.2024. Aihetodiste tämän vaihtoehdon puolesta on, että häneen oli........

© Uusi Suomi