Sain inspiraation tähän kirjoitukseen Tanskan ulkoministeriön entisen valtiosihteerin Jørgen Ørstrøm Møllerin Ukrainan sotaa käsittelevästä artikkelista amerikkalainen Quincy-instituutin Responsible Statecraft -nimisessä julkaisussa (https://responsiblestatecraft.org/russia-ukraine-peace-talks-2666672296/). Tällä kertaa se inspiroi myös häntä opponoivia näkemyksiä. Synkempi lähde ovat sodan synkkenevät näkymät, niin tosiasialliset kuin mielialatkin.

Samalla tulee vastattua myös Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Heikki Patomäen vaatimukseen (https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/d161a343-5670-446a-a906-8b0f50b3c4ae), että Venäjän kanssa olisi ryhdyttävä neuvotteluihin Ukrainan sodan lopettamiseksi ja että niissä – tai ehkä jo ennen niitä – olisi sitouduttava siihen, että Ukrainaa ei päästetä Naton jäseneksi, ja että väärin teki Suomikin kun Natoon pyrki ja pääsi. Patomäen ajatuksista voisi sanoa enemmän ja jyrkemmin kuin Møllerin, mutta kelvatkoon Møllerin kommentointi siihenkin tarkoitukseen.

Keskeinen ”strateginen” – jos sana tähän sopii – johtoajatus on, että sodan voittajien olisi poliittisesti viisasta aina pidättyä sellaisesta kostomentaliteetista, että kylvävät seuraavan sodan siemenet. Siihen voi pyrkiä kompromissirauhalla ja se voi olla moraalisestikin viisasta, jos sodalle ei ole osoitettavissa yksiselitteistä syypäätä, vaan kaikki sen osapuolet ovat jollain tavalla olleet sen aloittamiseen osallisia. Mutta onko kompromissirauha oikea ratkaisu myös silloin, kun sodan taustalla on yhden tai tiettyjen osapuolten systemaattinen laajentumispolitiikka uusia alueita valtaamalla ja/tai muita valtioita alistamalla?

On myös reaalipoliittisesti viisasta etsiä ratkaisuja, joilla luodaan mahdollisimman vakaat suhteet – jotka tosiasiallisesti aina ovat myös voimasuhteita, vaikka sitovia sääntöjäkin luotaisiin – valtioiden välille. Siihen voidaan pyrkiä ja on pyrittykin voimatasapainon näkökulmasta. Sellaiset järjestelmät ovat kestäneetkin, pisimmillään jopa vuosisadan verran, mutta koska voimasuhteet aina muuttuvat, sellainen järjestelmä on lähtökohtaisesti labiili ja vaatii säilyäkseen jatkuvaa säätämistä.

Vakauteen voidaan pyrkiä myös hegemonin........

© Uusi Suomi