Tämä kirjoitus on osa Politiikkaan-kirjoitussarjaa, jossa pohdin, lähdenkö mukaan politiikkaan vai en, ja jos lähden, niin minkä puolueen riveissä.

Pohdintani siitä, haluanko lähteä mukaan politiikkaan, on kypsynyt päätökseensä. Olen valintani tehnyt.

Päristämättä rumpua sen pidempään: lähden mukaan.

Puoluevalinta ei ollut minulle itsestään selvä. Kävin aiheesta monia hyviä keskusteluja niin politiikan aktiivien kuin politiikka sivusta seuraavien kavereiden, tuttujen ja entuudestaan tuntemattomien kanssa.

Kiitos kaikille keskusteluista ja kannustuksesta! Niistä on ollut suuri apu.

Kun olin kypsytellyt asiaa riittämiin, kysyin jokin aika sitten vaimoltani, että mitä mieltä olisit, jos jakaisit sängyn jatkossa demarin kanssa. “Sä olet ollut demarin kanssa jo kohta kaksikymmentä vuotta”, kuului vastaus.

Okei, hymyilin.

Puoluevalintani on siis Sdp.

Liityin Helsingin demareiden järjestöön Nuorsosiaalidemokraatteihin. Nuoreksi en kehtaa enää ilmoittautua, vaikka usein mieli tekisikin. Mutta ehkä järjestön nimen nuor-alkuosa viittaa myös johonkin muuhun kuin jäsenten ikään.

Suomen poliittisessa historiassa se on perinteisesti liittynyt uudistusmielisiin libeeraaleihin porvaripuolueisiin. Porvariksi en itseäni oikein miellä, mutta uudistusmielistä liberaalia politiikkaa vastaan minulla ei ole periaatteellisesti mitään – päinvastoin. Itse kuitenkin liityin järjestöön kuultuani sen olevan “vireä ja keski-iältään monia muita puolueosastoja nuorempi.

Miksi demarit?

Demareita on pidetty auringonlaskun puolueena. Kannattajien keski-ikä on korkea. Nuorten äänet menevät oikeistolle tai Vihreille ja Vasemmistoliitolle.

En kuitenkaan halua tehdä omaa valintaani nuorempien ikäryhmien tämänhetkisten näkemysten perusteella. Nekin voivat muuttua. Ja ehkä niin käykin, kun nuoret huomaavat, että esimerkiksi persuilla ei ole nuorille oikein mitään järkeviä........

© Uusi Suomi