Niccolò Machiavelli ei ollut pelkän pahuuden ja petoksen opettaja. Arvojen ja realismin alueella hänellä on paljonkin annettavaa myös Suomen nykyiselle presidentille.
Jokunen vuosi sitten tuli Firenzestä sähköpostia Alexander Stubbilta, jonka suomalainen kollega oli elvistellyt Niccolò Machiavelli -sitaatilla pienen valtion ulkopoliittisesta pinteestä. Lausetta ei löytynyt, vaikka Stubb usutti hakutoiminnot klassikon kimppuun. Suomalaiskollega väitti kuulleensa sen minulta. Stubbin pyynnöstä kaivoin sen esitelmän pointit, ja oli siellä Machiavelli, mutta haettu lainaus ei ollut häneltä vaan aivan toiselta nimimieheltä: J. K. Paasikiveltä.
Oli Stubbin ensiheräte sitten vaikka EU-kähminnän opas Machiavelli in Brussels, kiinnostus oikeaan ajattelijaan vaikuttaa aidolta ja ansaitsee tunnustuksen. Jälleen presidentti lykkimässä Paasikiven ja Urho Kekkosen avaamaa latua! Eduskunnan puhemies osoitti hovimiehen kykynsä huomioimalla tämän puheessaan uudelle TP:lle, niin kuin nimike virkaslangiksi kuuluu.
Löytyykö yli 500-vuotiaista ajatuksista johdatusta nykypolitiikkaan?
Eipä juuri, jos Machiavellia käyttää pelkkänä pahuuden ja petoksen opettajana, niin kuin pintapuolinen teesi yhä sanoo. Äskeisissä vaaleissa toinen ehdokas heitti, ettei Stubbin sanaan voi luottaa, sillä hänen lempikirjansa on Ruhtinas. Ellei voi, syy on kyllä muualla.
Machiavelli hengitti renessanssin ilmaa, eikä silloin aliarvostettu väkivaltaa ongelmien ratkaisukeinona. Kuvatessaan paavin pojan – sellainen Cesare Borgia tosiaan oli – valtiohanketta hän tuli näyttäneeksi tyranneille mallin: jos valtasi vakautus vaatii murhia, jääkööt ne kätyrin toimeksi. Kun työ on tehty, jonain varhaisena aamuna piazzalta löytyy samainen kätyri vaikkapa neljään palaan pilkottuna. Oma maineesi kohenee.
Jos tätä kaipaa, 1900-luvulta löytyy mallia yllin kyllin. Ainakin Hitler ja Stalin painoivat esimerkin muistiinsa, mutta unohtivat Machiavellin neuvon rajata väkivalta valtakauden alkuun. Sen jatkuva yltyminen, niin kuin V. V. Putinilla, on tuhon tie.
Arvojen ja realismin alueella Machiavellilla on paljonkin annettavaa.
Keskeisin arvo oli rahvaan tukema tasavalta. Myös viisaan ruhtinaan piti nojautua rahvaaseen eikä vauraaseen eliittiin. Vain sille pohjalle saataisiin luja ja paineenkestävä valtio. Samanhenkinen Francesco Guicciardini oli paavin palveluksessa, mutta katsoi, että ”Jumala rakastaa tasavaltoja.”
Machiavelli näki sotaväen perustaksi omien kansalaisten asevelvollisuuden ja virkamiehenä organisoikin sitä. Apuna oli sotimisen murros, kun jalkaväki alkoi sveitsiläisellä taistelutavalla – pysyttely tiukassa muodossa ja kuuden metrin keihäät – kestää ja voittaa raskaan ratsuväen. Suomeen asti innovaatio ei ehtinyt sadassa vuodessa, vaan pohjalaiset nuijamiehet teurastettiin Koskenkorvan peltojen tappotantereelle.
Voiko suureen liittolaiseen luottaa? Kokemukset Ranskan kuninkaista eivät puoltaneet myönteistä vastausta. Mutta jos osaa puolustaa itseään, iso liittolainen voi katsoa satsauksen kannattavaksi. Paljaimmillaan luottamuskysymys pelkistyy näin päin: voiko pienvalta luottaa omaan arvioonsa, jonka mukaan sopimukset ovat eri tilanteissa riittävästi isomman etu ja siis kunniassa pidettäviä. Näin tiivistää realismin ankkuri, Jaakko Iloniemi.
Pienen ei ole järkevää uhota vahvalla liitolla (”nyt on voimaa takana”), mutta ei myöskään esitellä heikkouksiaan ja pelkojaan. Raja-asian mediarummutus on toisinaan mennyt tähän. On melkein syötetty ideoita. Monet asiat on parempi vain tehdä.
Pienellä on niukasti varaa kunniankipeyteen. ”Isänmaata täytyy puolustaa kaikin keinoin, joko kunnialla tai häpeällä, sama se kuinka, kunhan sitä puolustetaan hyvin.” Tätä Paasikivi lainasi, kun hallitus elokuussa 1945 suostui sotasyyllisyyslakiin.
Alexin luulisi olevan helppo seurata Niccolòn jälkiä ainakin yhdellä saralla: toiminta. Firenzen mies puolsi analyyttista kylmää harkintaa, mutta sitten piti toimia. ”On parempi tehdä ja katua kuin jättää tekemättä ja katua.” Tämän hän poimi Decameronen eroottisesta novellista, mutta toiseen asiayhteyteen.
Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.
Kolumni| Stubbin olisi helppo seurata Machiavellin jälkiä
14
6
19.03.2024
Niccolò Machiavelli ei ollut pelkän pahuuden ja petoksen opettaja. Arvojen ja realismin alueella hänellä on paljonkin annettavaa myös Suomen nykyiselle presidentille.
Jokunen vuosi sitten tuli Firenzestä sähköpostia Alexander Stubbilta, jonka suomalainen kollega oli elvistellyt Niccolò Machiavelli -sitaatilla pienen valtion ulkopoliittisesta pinteestä. Lausetta ei löytynyt, vaikka Stubb usutti hakutoiminnot klassikon kimppuun. Suomalaiskollega väitti kuulleensa sen minulta. Stubbin pyynnöstä kaivoin sen esitelmän pointit, ja oli siellä Machiavelli, mutta haettu lainaus ei ollut häneltä vaan aivan toiselta nimimieheltä: J. K. Paasikiveltä.
Oli Stubbin ensiheräte sitten vaikka EU-kähminnän opas Machiavelli in Brussels, kiinnostus oikeaan ajattelijaan vaikuttaa aidolta ja ansaitsee tunnustuksen. Jälleen presidentti lykkimässä Paasikiven ja Urho Kekkosen avaamaa latua! Eduskunnan puhemies osoitti hovimiehen kykynsä huomioimalla tämän puheessaan uudelle TP:lle, niin kuin nimike virkaslangiksi........
© Helsingin Sanomat
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Belen Fernandez
Gideon Levy
Nikkei Editorial
Arik Ascherman
Kenneth Cohen
Bernd Riegert
Patrick Gathara
Srecko Horvat
Ivan Lorenčič
