Tuskin on kukaan jäänyt uutispimentoon yhteiskunnallisesta uhasta, joka on hengittänyt niskaamme vuosikymmeniä ja realisoituu nyt: Suomessa syntyvyys vähenee vähenemistään, eikä pysyvää nousua ole näköpiirissä. Lapsia syntyy 2020-luvulla yhtä vähän kuin nälkävuosina, ja tilanne on huolestuttava erityisesti talouden näkökulmasta. Verovaroin tuettavia ikäluokkia on huomattavasti enemmän kuin verovarojen tuottajia, ja tilanne jatkuu samanlaisena vielä monta sukupolvea perätysten, mikäli syntyvyys ei käänny räjähdysmäiseen nousuun. Räjähdysmäisestä voitaneen puhua, kun kelkan kääntämiseksi syntyvien lasten määrä pitäisi liki tuplata. Tällä hetkellä perheisiin syntyvien lasten määrä on keskimäärin 1,82, kun noususuhdanteen aikaansaamiseksi määrän pitäisi olla vähintään kolme.

Lapsiluvun lisäämiseksi on innokkaasti esitetty julkisuudessa jos millaisia ratkaisuja ja kannusteita. Tapetilla on ollut muun muassa rahallinen vauvabonus kustakin syntyvästä lapsesta, yli kahden lapsen synnyttäjien verovapautus sekä rahallinen kannuste alle kolmekymppisille synnyttäjille. Lähtökohta kaikissa ehdotuksissa on niin ikään, että jolleivat naiset enää kerran muutoin halua panna, niin rahasta hoituu sekin. Ei tarvinne selventää, miksi nuo esitykset ovat saaneet paikoitellen nuivan vastaanoton.

Näen myös, että kertaluontoiset kannustimet ja seteleiden heiluttelu eivät tässä tapauksessa kuulosta juuri millään muotoa mielekkäältä panokselta, koska ongelma ei alun alkaenkaan ole syntyisin varallisuuden puutteesta. Nykyisinhän ollaan keskimäärin vauraampia kuin vaikkapa sata vuotta sitten, kun lapsia vielä syntyi niin että kuhina kävi. Lapsiperheiden tai lasta haluavien taloushuolet ovat epäilemättä yksi tekijä, kun perhe pohtii ruokittavien suiden lisäämistä, mutta pääasiallinen haaste se ei missään nimessä ole. Pääosassa ovat yhteiskuntarakenteelliset tekijät, ja niitä ei materiaalisilla laastareilla ratkaista.

Suomalainen yhteiskunta on kokenut valtavan kulttuurisen murroksen länsimaisen markkinatalouden, globalisaation ja ajattelumme yksilökeskeistymisen myötä. Postmodernissa ja talouskeskeisessä maailmankuvassa ei olla enää kiinnostuneita yhteisöistä tai niiden keskeisestä roolista yhteiskuntien ylläpitäjänä – lähes kaiken toiminnan ja ajattelun ytimessä on nykyään yksilö, minä. Mahdollisuuksien tavoittelusta, itsensä kehittämisestä, suorittamisen ihanteellisuudesta ja minun itseni jalostamisesta kohti ylemmän keskiluokan standardeja ja menestyksekästä yksilöä on tullut todellisuutta, jota elämme likimain kyseenalaistamatta. Mikäli aikaisemmin hyvän ihmisen määritelmä on ollut Jumalan silmissä kuuliainen ja yhteisölleen työteliäisyytensä kautta hyödyllinen kansalainen, nykyään on tapana suunnata ihailua ihmisiin, jotka menestyvät koulussa, työssä, sosiaalisissa suhteissa ja hyvältä näyttämisessä – ja mieluusti kaikissa noissa yhtä aikaa. Kulttuuriimme on hivuttautunut alituiseen käynnissä oleva yksilöiden välinen kilpailuasetelma, joka on läsnä kaikessa ja jonka lainalaisuudet hyväksymme urputtamatta. Kapitalistinen maailma tuo mukanaan kilpailun samanaikaiset mahdollisuudet ja haitat, ja poimimme kyseisiä hedelmiä parhaillaankin.

Länsimaiden modernistuminen, koulutusmahdollisuudet, arvojen kehitys ja vankka tasa-arvotyö ovat tuottaneet meille sellaisen mahdollisuuksien variaation, jollaista ei ole koskaan ennen ollut olemassakaan.........

© Uusi Suomi