Jos jotain Suomessa säästellään, niin hymyä. Meidän pitäisi ottaa mallia naapurimaastamme, kirjoittaa toimittaja Oona Laine kolumnissaan.
Hämeenkatu lumisateessa Tampereella marraskuun lopussa. Kuva: Jukka Ritola / Aamulehti
Viime kesänä koin kulttuurishokin.
Vastoin kaikkia odotuksiani niin kävi Tanskassa: Pohjoismaassa, joka elää halvasta kaljasta, kotoilusta ja siitä, etteivät suuretkaan kaupungit ole kauhean suuria.
Siellä kukaan ei pyri likelle tai ala vääntää juttua tuntemattomalle julkisessa kulkupelissä. Junissa on jopa erilliset hiljaiset vaununsa, joiden rauha ei järky yölläkään, kun juopuneet palaavat baarista kotiin.
Eikö tuo ole kuin suoraan suomalaisen sinivalkoisesta päiväunesta?
Vaan yksi asiapa erottaa meidät tanskalaisista – ja räikeästi. Kyseessä on niinkin pieneltä kuulostava asia kuin ilme: tanskalaiset hymyilevät tuntemattomille.
Tanskalaiset siis kohottavat suupielet ylös, kun tulevat kadulla toistensa kohdalle. Ei ole väliä, kulkeeko vastaantulija juosten, kävellen, pyörällä vai sähköpotkulaudalla.
Hymy kestää pari sekuntia. Se on pikainen, äänetön muistutus siitä, että näen sinut, tässä sitä mennään yksin mutta silti vähän yhdessä, tsemppiä vaan.
Aluksi hymyily tuntui vähäpätöiseltä, keinotekoiseltakin.
Viimeistään Suomeen palatessa hymyn poissaolon tuntee hyisenä luissaan. Täällä katsotaan turvallisesti ohi, harpotaan suut viivana.
Tutuksi tulevat ihmisten perusilmeet, jotka tuovat mieleen vuoroin hautajaissaattueen, vuoroin konsolipelin arkkivihollisen.
Miksi emme hymyile vieraille tai edes katso heitä päin? Miksi stereotypia nurkassa seisovasta tuppisuusta on ja pysyy?
Vaikutusta on ainakin maan harvalla asutuksella, Jyväskylän yliopiston apulaisprofessori, vuorovaikutuksen tutkija Virpi-Liisa Kykyri miettii.
Kun tilaa piisaa, ei ole tarvinnut opetella säätelemään yhteistä tunnetilaa tungoksessa hymyillen.
Kykyri nostaa esiin myös kiireen tunnun, joka voi tehdä kohtaamisista tylyjä. Tämä korostuu etenkin kaupungissa, joissa tekemisen rytmi on hurja.
”Kyllä me olemme verrattain varautuneita, asiallisia ja vakavia. Kohteliaisuuskulttuuri poskisuudelmineen ei ole oikein ottanut istuakseen tänne”, Kykyri pohtii.
Tämä ei tarkoita, etteivätkö ihmiset haluaisi olla kontaktissa toistensa kanssa.
Emme vain kovin hanakasti tee aloitteita, hymynkään suhteen. Vastavuoroisia sen sijaan niin halutessamme olemme, apulaisprofessori toteaa.
Silloin, kun joku lähestyy meitä, olemme hänen mukaansa taitavia viestijöitä, jos haluamme rakentaa yhteyden. Kyky liittyä on myös synnynnäinen ja selviytymiselle välttämätön, Kykyri korostaa.
Juuri hymyn merkitys on kaikki kaikessa tuossa vastavuoroisuudessa. Hymy muuttuu vuorovaikutukseksi silloin, kun toinen vastaa siihen hymyllä, Kykyri konkretisoi.
Yleensä hymy on osoitus hyväntahtoisuudesta, lämpimistä aikeista ja myönteisistä kokemuksista. Hymyn merkitys kuitenkin riippuu tilanteesta. Voi se joskus olla vallankäyttöäkin, pilkallisuutta tai reaktio noloon tilanteeseen, hän listaa.
”Selvää on, että hymy ei maksa mitään. Jos väläyttää hymyn kassalla tai ruuhkabussissa tilaa hakiessaan, kohtaamisesta tulee todennäköisesti miellyttävämpi molemmille osapuolille.”
Olen Kykyrin kanssa yhtä mieltä.
Itse asiassa huomaan ikävöiväni tanskalaisten hymyilyä usein.
Ottaisimmepa mallia heistä, mietin, kun pyyhällän nyrpeänä muiden nyrpeiden joukossa. Kukaan ei ehkä oikeasti inhoa ketään, mutta sellainen atmosfääri täällä vallitsee.
Luulen, että hymy olisi kaltaisillemme jäyhäpäille nappivalinta. Se ei kysyisi meiltä liikaa eteläeurooppalaisuutta, ei olisi vastoin perusolemustamme.
Säilyttäisimme tarkoin vaalimamme etäisyytemme. Samalla meidän olisi pikkaisen kivempaa olla.
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Nikkei Editorial
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
visit website
