Nykykeskustelussa kaipaan suhteellisuudentajun kirkastamista. Niin ihmisten puheissa, somessa kuin mediassa sekoitetaan jatkuvasti harmittavat ja vakavat asiat onnettomasti keskenään, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan.

Palaan arkiseen hetkeen vuosien taakse.

Olimme juuri tulleet kotiin, lapsilla oli takanaan touhukas päivä päiväkodissa ja minulla tiukka työpäivä vaativien asioiden äärellä. Matalan verensokerin liepeillä vaani voimiaan keräävä kiukku.

Kun sain toppapuvut, kurahaalarit ja kengät kuivumaan ja ruuan valmiiksi, istuimme pöytään. Ennen lusikallistakaan kuopus kaatoi suuren maitolasin, vahingossa tietenkin.

Hermoni kiristyivät.

”Äiti, haittaako se?” kysyi pieni hämmennys suloisilla kasvoillaan. Keräilin itsehillintäni rippeitä ja sanoin rauhallisesti, ettei haitannut, sehän oli vahinko.

Mutta lapsi oli viisaampi ja jatkoi: ”Mutta sinä näytät siltä, että se haittasi.”

Kun keho sai ruokaa, järki palasi päähän. Lapsi oli oikeassa. Maitolasin kaatuminen harmitti hetken, mutta se ei ollut millään tavoin vakavaa.

Ja simsalabim: arjen ohikiitävästä hetkestä löytyi puolivahingossa viisaus, johon olemme palanneet aina uudelleen vuosien kuluessa.

Maitolasiin tiivistettynä: on tärkeää erottaa, mikä kenties haittaa ja mikä taas on vakavaa. Tämä suhteellistaminen puuttuu monelta aikuiseltakin.

Miksi haittaavan ja vakavan asian erottelukyky on niin olennaista?

On ymmärrettävää, että pienet arkiset harmit ottavat päähän ohikiitävän hetken. Mitä väsyneempiä olemme, sitä helpommin suhteellisuudentaju katoaa.

Maitolasitapauksessa oli selvää, ettei tapahtuneella olisi myöhemmin mitään merkitystä.

Tilanne ei ollut millään tavoin vakava, mutta harmini välittyi, vaikken sitä suoraan ilmaissutkaan. Kasvoista, kehosta ja äänensävystä välittyvät viestit voittavat sanat, jos ne ovat keskenään ristiriidassa. Juuri siihen lapsikin tarttui.

Harmittaa saa, ja ärtyminen on luonnollista. Pikkuharmeille ei kuitenkaan kannata antaa suhteettomasti tilaa.

Tämä on monelle aikuisellekin vaikeaa. Kohtaamme jatkuvasti minivastoinkäymisiä, joilla ei ole juuri merkitystä: lento on myöhässä, junan vessa ei toimi, ravintola-annos on väärä.

Pienet harmilliset tilanteet kiukuttavat hetkisen. Silloin hampaiden pureminen on viisaampaa kuin kohtuuton huomion hakeminen.

Sitten on olemassa oikeasti vakavia asioita.

Suuria terveydellisiä huolia, jotka muuttavat elämän suunnan. Sydäntä murskaavia menetyksiä, joiden surua kantaa loppuelämän. Lapsiin kohdistuvaa kaltoinkohtelua, jonka jäljet ovat mittavat. Väkivallan uhkaa tai vakavaa taloudellista ahdinkoa.

Nämä esimerkit eivät vain haittaa, vaan ne ovat vakavia. Ne kestävät pidempään, niistä selviäminen on epävarmempaa ja toisten apu välttämätöntä.

Vakavassakaan tilanteessa toivoa ei ole menetetty, mutta se on voimallisesti uhattuna. Niihin fokusoiminen on tärkeää, eikä voimavaroja voi tuhlata turhuuksien pyörittämiseen.

Kaatuneesta maitolasista saa napakan ohjenuoran suhteellisuudentajuun. Arjen tavallisille harmeille ei kannata antaa sen suurempaa huomiota, vaan ne ja niihin liittyvät tunteet saavat tulla ja mennä.

Yksi keskeisistä tavoista voimistaa koettua ikävää tunnetta on velloa siinä, ruokkia sitä ja suurennella tapahtunutta.

Nykykeskustelussa kaipaan suuresti suhteellisuudentajun kirkastamista. Niin ihmisten puheissa, somessa kuin mediassa sekoitetaan jatkuvasti haittaavat ja vakavat asiat onnettomasti keskenään.

Tehdään jättijuttuja siitä, kuinka jonkun lento myöhästyi tai joku sai huonoa palvelua kaupassa. Nostetaan somekohuja mitättömistä pikkuseikoista.

Minäminäminä-maassa fokus juuttuu itseen ja suhteellisuudentaju katoaa.

Samaan aikaan rinnalla kulkevat uutiset sodista, ilmastokriisistä, terveydestä, yksinäisyydestä, sairaudesta, turvallisuudesta ja kuolemasta – siis oikeasti vakavasti asioista.

Pyöriessämme pahoinvoivina turhuuksien karusellissa sokeudumme samalla kaikella sille, mikä on oikeasti tärkeää ja merkittävää. Myös jo olemassa oleva hyvä jää huomaamatta, eikä suuriin kysymyksiin riitä tarvittua voimaa.

Siksi vaadin: kapinoikaa, ihmiset, kapinoikaa! Kapinoikaa ruokapöydissä, puheittenne sisällöissä ja mielenne sisällä.

Älkää antako kohtuutonta huomiovaltaa pikkuharmeille. Älkää toimillanne kasvattako sellaista, mikä on pientä ja turhaa.

Kapinoikaa sen sijaan suurten asioiden puolesta ja keskittäkää voimaanne siihen, mitä elämä ja maailma nyt kipeästi kaipaavat.

Erotelkaa maitolasit turvasta, luksusnarinat suurista suruista ja valitukset oikeasti vaikuttavista asioista.

Huutakaa kovempaa, kun on oikeasti hätä. Ja hiljentykää useammin, kun vain harmittaa.

Sinullakin on käytössäsi ääni, somen megafoni ja vaikutuksen voimasi. Tarkastele, että käyttäessäsi niitä fokuksesi kuluu johonkin oikeaan, tärkeään ja elämän kannalta arvokkaaseen.

Sillä se, jos jokin, on oikeasti vakavaa ja radikaalisti muuttavaa.

QOSHE - Maaret Kallion kolumni| Minäminäminä-maassa fokus juuttuu itseen ja suhteellisuudentaju katoaa - Maaret Kallio
menu_open
Columnists Actual . Favourites . Archive
We use cookies to provide some features and experiences in QOSHE

More information  .  Close
Aa Aa Aa
- A +

Maaret Kallion kolumni| Minäminäminä-maassa fokus juuttuu itseen ja suhteellisuudentaju katoaa

10 5
08.02.2024

Nykykeskustelussa kaipaan suhteellisuudentajun kirkastamista. Niin ihmisten puheissa, somessa kuin mediassa sekoitetaan jatkuvasti harmittavat ja vakavat asiat onnettomasti keskenään, kirjoittaa Maaret Kallio kolumnissaan.

Palaan arkiseen hetkeen vuosien taakse.

Olimme juuri tulleet kotiin, lapsilla oli takanaan touhukas päivä päiväkodissa ja minulla tiukka työpäivä vaativien asioiden äärellä. Matalan verensokerin liepeillä vaani voimiaan keräävä kiukku.

Kun sain toppapuvut, kurahaalarit ja kengät kuivumaan ja ruuan valmiiksi, istuimme pöytään. Ennen lusikallistakaan kuopus kaatoi suuren maitolasin, vahingossa tietenkin.

Hermoni kiristyivät.

”Äiti, haittaako se?” kysyi pieni hämmennys suloisilla kasvoillaan. Keräilin itsehillintäni rippeitä ja sanoin rauhallisesti, ettei haitannut, sehän oli vahinko.

Mutta lapsi oli viisaampi ja jatkoi: ”Mutta sinä näytät siltä, että se haittasi.”

Kun keho sai ruokaa, järki palasi päähän. Lapsi oli oikeassa. Maitolasin kaatuminen harmitti hetken, mutta se ei ollut millään tavoin vakavaa.

Ja simsalabim: arjen ohikiitävästä hetkestä löytyi puolivahingossa viisaus, johon olemme palanneet aina uudelleen vuosien kuluessa.

Maitolasiin tiivistettynä: on........

© Helsingin Sanomat


Get it on Google Play