”Sinä olet suurempi ja niin ovat huolesikin. Minä olen edelleen vain yksi tavallinen äiti”, kirjoittaa Maaret Kallio lapsilleen äitienpäiväkolumnissaan.

Vasta äskettäin uskalsin vain hennosti haaveilla, että olisipa joskus hienoa olla äiti. En ajatellut sen olevan itsestäänselvyys enkä suunnitellut oikeaa aikataulua, mutta sydämessäni ehti elää toive lapsesta.

Kului hetki, jos toinenkin, ja vatsani oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Minä rakastin sen pyöreyttä ja kaarevaa linjaa, jonka alla oman lapseni sydän sykki.

Minun kehoni muuttui, ja niin muuttui myös katseeni sitä kohtaan.

Enää kehoni ei ollut odotusten kohde vaan odotusta täynnä. Se ei taipunut kriittisen katseen alla ollakseen jonkun toisen objekti, vaan se osasi pyytämättä tehdä käsittämättömiä ihmeitään.

Kehoni rakensi sinua kuukausia, synnytti sinut tähän maailmaan ja antoi sinulle sylin, jossa nukkua elämäsi ensimmäisiä unia.

Kävi vain tuulahdus, ja olinkin jo pienten lasten äiti. Arki täyttyi kurahousuista, päiväkotimatkan leppäkertuista ja kikatuksesta, joka sulattaa sydämen sekunneissa.

Välillä olin tolkuttoman väsynyt, uuvuksissakin, ja joskus kieltämättä mietin, loppuuko tämä aika koskaan.

Liian usein epäilin, voinko olla riittävän hyvä näin suuren tehtävän edessä.

Silti kului vain silmänräpäys, ja olin jo nuoren äiti.

Sinun naurusi kääntyi yhä useammin kodin ulkopuolelle, ja minä ihmettelin, miten yhtäkkiä kovasti kaivattua omaa aikaa olikin yllin kyllin. Joskus toivoin, että olisipa sitä vähemmän.

Sinä olet suurempi ja niin ovat huolesikin, ja minä olen edelleen vain yksi tavallinen äiti.

Onneksi vieläkin nojaat olkapäähäni, vaikka olenkin sinusta usein vanhanaikainen ja auttamattomasti pihalla.

Eikä käy kuin huokaus, ja liityn niiden äitien joukkoon, joiden lapset ovat lentäneet pesästä.

Sitten en enää höpöttele kummallisia aamuissasi ja illoissasi, mutta kannan sinua edelleen sydämessäni.

Silloin sinä ajattelet olevasi jo suuri ja itsenäinen, ja sitäkin sinä olet.

Mutta minun mielessäni taipuu koko kaari: se pieni läikähdys toiveesta, joka syntyi vauvaksi, konttasi, taapersi ja oppi ajamaan pyörää ja kohta autoakin.

Mutta muista isonakin: kun siipesi eivät kannakaan, on sylini aina auki.

Eikä tämä ole aina helppoa ollut. Ei rakkaus ole helppoa, se on rakkautta.

Joskus olen meinannut tukehtua käsiin ympärilläni, kironnut legoja lattialla ja heti perään hävennyt, etten osannut olla kiitollisempi.

Äitiys on kohottanut tunteitani taivaisiin ja pakottanut nöyrästi polvilleni.

Hätäsi edessä tunnen avuttomuutta ja samalla olen turvasi. Välillä olen ollut huono äiti, aika usein hyväkin, mutta ennen kaikkea sinun tavallinen äitisi.

Tällä viikolla on äitienpäivä. Sinä tulet jälleen onnitellen luokseni. Mutta jos minulta kysyttäisiin, haluaisin kääntää kuvion ympäri ja kiittää itse.

Kiitos, että olen saanut kasvaa äidiksesi.

Sinä et valinnut minua, mutta sinun äitisi minä iäti olen. Kiitos, että olen saanut rakastaa sinua arasta ajatuksesta asti ja että saan rakastaa sinua vielä joskus kaikista kaukaisimmasta saakka, tuhansien tähtien takaa.

Minun rakkauteni on kiertynyt sinuun kiinni, ja sinussa se pysyy.

Ja vaikka minä välillä horjun, minun rakkauteni, lapseni – se on horjumaton.

QOSHE - Maaret Kallion kolumni| Lasten huolet ovat iän myötä suurempia, ja minä olen edelleen vain yksi tavallinen äiti - Maaret Kallio
menu_open
Columnists Actual . Favourites . Archive
We use cookies to provide some features and experiences in QOSHE

More information  .  Close
Aa Aa Aa
- A +

Maaret Kallion kolumni| Lasten huolet ovat iän myötä suurempia, ja minä olen edelleen vain yksi tavallinen äiti

30 156
09.05.2024

”Sinä olet suurempi ja niin ovat huolesikin. Minä olen edelleen vain yksi tavallinen äiti”, kirjoittaa Maaret Kallio lapsilleen äitienpäiväkolumnissaan.

Vasta äskettäin uskalsin vain hennosti haaveilla, että olisipa joskus hienoa olla äiti. En ajatellut sen olevan itsestäänselvyys enkä suunnitellut oikeaa aikataulua, mutta sydämessäni ehti elää toive lapsesta.

Kului hetki, jos toinenkin, ja vatsani oli suurempi kuin koskaan aiemmin. Minä rakastin sen pyöreyttä ja kaarevaa linjaa, jonka alla oman lapseni sydän sykki.

Minun kehoni muuttui, ja niin muuttui myös katseeni sitä kohtaan.

Enää kehoni ei ollut odotusten kohde vaan odotusta täynnä. Se ei taipunut kriittisen katseen alla ollakseen jonkun toisen objekti, vaan se osasi pyytämättä tehdä käsittämättömiä ihmeitään.

Kehoni rakensi sinua kuukausia,........

© Helsingin Sanomat


Get it on Google Play