Kasvun varassa |
Torstaina 8.4. neljän suurimman puolueen edustajat olivat kokoontuneet Ykkösaamun keskusteluun. Jos oikein ymmärsin, niin sekä kokoomus, keskusta että sdp pyrkivät ratkaisemaan talouden ongelmat kasvun avulla ja vain perussuomalaisten edustaja pyrki tasapainoon vaikkei kasvua syntyisikään. Perussuomalaisten kanta on lähellä jo ammoin esittämääni väitettä ”Onnellinen se kansa, joka pärjää alenevankin kansantulon oloissa”.
Malliesimerkki kasvun varaan heittäytymisestä oli Kataisen hallituksen muodostamisprosessi. Sdp vaati tiettyjä uudistuksia, joille syntyi tilaa, kun kasvuennustetta muutettiin. No eihän kasvua tullut ja valtio velkaantui lisää unelmahötöstä.
Ylipäätään kaikki hallitukset lupaavat kasvua mutta keinot ovat vähissä. Suuri osa keinoista sisältää velkaelementin, joka usein ainoana jää jälkipolville jäljelle.
Ilmastonmuutos ja luontokadon välttäminen edellyttävät materiaalisen kasvun hillitsemistä. Luonnonvaroista otettu velka käy pitemmän päälle kohtalokkaaksi varsinkin, kun poliitikot eivät näy ymmärtävän, mitä jatkuvasti kohoava ilman hiilipitoisuus ja luonnon etenevä köyhtyminen käytännössä merkitsevät.
Politiikassa onkin tapana tehdä uudistuksia jälkipolvien varaan. Malliesimerkki on tutkinnosta saatava pieni työeläkelisäys. Sitä ei ole käsittääkseni rahastoitu, joten nyt alle kolmikymppisten saamat tutkintoeläkkeet tulevat maksuun vasta yli 30 vuoden kuluttua. Jos ihmisellä on tutkinto, hän luultavasti saa kohtuudella muutakin eläkettä ja poliittinen hyöty tämmöisestä lupauksesta on aikaa sitten unohdettu, jos sitä on edes huomattu. Valmistumiseen lisäeläkkeellä tuskin on mitään vaikutusta mutta jälkipolvi eläkkeen joutuu kuitenkin maksamaan valtion verotuksen kautta.
Kohtalokkaimpia velan ottoja on mielestäni ollut työeläkemaksutason jäädyttäminen 1980-luvulla. Vakaan markan aikakautena pyrittiin maltillisiin palkankorotuksiin palkanmaksuvaran puitteissa. Aika hyvin onnistuttiinkin mutta unohdettiin tietoisesti, että myös eläkemaksun korotus olisi pitänyt sisällyttää palkanmaksuvaraan, koska eläkevastuuvelka kasvoi vuosi vuodelta rahastojen ollessa 1980-luvulla mitättömät. Silloinen väärä näkemys oli, että ”Suomi on pullo”, toisin sanoen ajateltiin, että raha pyörii taloudessa ja sitten tarvittaessa voidaan nostaa eläkemaksuja vieläpä kasvavan palkkasumman turvin. Eläkemaksuja jouduttiinkin lopulta nostamaan ja ehtoja heikentämään mutta paljolta olisi säästytty, jos 1980-luvun konsensus olisi riittänyt eläkkeisiin varautumiseen.
”Suomi on pullo” oli nimenomaan työnantajakäsitys, kun eivät tahtoneet neuvotella eläkemaksun korotusta palkanmaksuvaraan. Nykyinen työnantajakäsitys on, ettei eläkemaksua saa nostaa: siis enää ei ajatella, että ”Suomi on pullo”. Ilmeisesti vähintään prosentin korotus olisi tarpeen työeläkejärjestelmän vakauttamiseksi.
Eläkejärjestelmän perustamiseen liittyi palkansaajien harhaluulo, että työnantaja maksaa vaikka kyse on jälkipalkasta, joka on jätetty työntekijöille järjestelmävelaksi. Valtio sitten erehtyi vahvistamaan järjestelmän lakisääteisesti, mikä käytännössä siirsi viimekätisen vastuun valtiolle. Kuinka hyvin eläkeasiat olisivatkaan, jos perustajaisät olisivat tinkineet omasta elintasostaan ja perustaneet rahaston, joka olisi riittänyt heidän omiin eläkkeisiinsä ja jonka tuotto olisi alentanut eläkemaksun tasoa pysyvästi! Mutta: kasvun varaan.