Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain laajan artikkelin Tasavallan Presidentin turvallisuuspoliittisista tekemisistä. Vai pitäisikö puhua tekemättä jättämisistä, sillä Sauli Niinistöhän ei ollut viemässä maatamme Natoon ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan.
Turvallisuuspolitiikan näkijöitä näyttää kuitenkin löytyneen erityisesti puolustushallinnosta. Hesari nosti jutussaan esiin monet takavuosien nimet, joiden natoviisautta pidetään ilmeisesti näin jälkikäteen merkkinä ajatuksen erityisestä kirkkaudesta – totta vai tarua? Tekstissä vilahtelivat Juhani Kaskeala, Pauli Järvenpää, Arto Räty ja moni muu toimija.
*****
Syvästi arvostamani Ulla Appelsin rohkeni kuitenkin rientää tukemaan Tasavallan Presidenttiä. Hänen analyysinsä päätyy nostamaan esiin näkökulman, mikä on monilta jälkiviisailta jäänyt kovin vähäiselle huomiolle. Kansamme laajan yksimielisyyden tilanteessa, missä lopulta päädyttiin hakemaan puolustusliiton jäsenyyttä. Ennen Venäjän hyökkäystä suomalaisten enemmistö ei ollut tukemassa jäsenyyden hakemista.
Viimeisin käänne tässäkin kohinassa syntyi Erkki Tuomiojan sanoista, joilla hän tuomitsi natolobbareista rakennetut sankaritarinat demokratiaan sopimattomina. Pelkistetysti Tuomioja kohdisti ulostulollaan kritiikkinsä parlamentarismin ulkopuoliseen virkamiessooloiluun, missä hänen mukaansa toimittiin vastoin vallitsevaa poliittista tahtoa. Tähän vastauksena puolustusministeriön ex kansliapäällikkö kirjoitti puolestaan hesarissa julki oman käsityksensä tapahtumista. Turvallisuuspolitiikan keitos käykin juuri nyt kovin kuumana.
*****
Mutta pysähdytäänpä pohtimaan tuota natojäsenyyden aikataulukysymystä ja sen vaikutuksia Suomen puolustuskykyyn.
Jos maamme olisi liittynyt Natoon 2000-luvun alkumetreillä, olisimme päätyneet samaan seuraan kriisinhallintahypessä eläneiden eurooppalaisten maiden kanssa. Siis niiden, jotka ajoivat puolustuskykynsä alas ja tuskailevat parhaillaan sen uudelleen rakentamisen aikataulua sekä kustannuksia. Suomessa elettiin tuolloin presidentti Tarja Halosen aikaa.
Oma arvioni on, että natosuomi olisi pari vuosikymmentä sitten helpostikin adaptoitunut siihen, että sillä olisi ollut käytössään kansainvälisesti tunnustetut ja kriisinhallintaan sopivat asevoimat. Siis tuon ajan tarpeita vastaava ja pitkälti ammattimaisuuteen perustuva pienehkö sotakone. Olisiko Puolustusvoimista tehty ”kriisinhallintalegioona”, on kysymys, joka tästä pohdinnasta väistämättä nousee esiin.
Ehkäpä keitokseen olisi lisätty myös kyberturvallisuuden elementtejä, sillä niiden kautta olisi myös päästy parempiin piireihin kansainvälisellä kentällä. Kukapa ammattisotilaskaan olisi enää kaivannut vahvassa kansainvälisyyden imussa jalkaväkipataljoonan tai kenttätykistöpatteriston kotikutoisia harjoituksia reserviläisten ja varusmiesten ympäröimänä? Vanhankantaista ja niin kovin tavanomaista puuhaa.
Suomalaiset olivat kuitenkin kaukaa viisaita, kun eivät lämmenneet Natolle edellä kuvattuna ajanjaksona. Nykyinen puolustuskykymme olisi todennäköisesti huomattavasti heikompi ja tuskailisimme monen muun Venäjän rajanaapurin tavoin sen uudelleen rakentamisen parissa.
*****
Krimin miehityksen (2014) jälkeinen liittoutumiskeskustelu ja tilanteeseen kytkeytyvät turvallisuuspoliittiset valinnat muodostavat oman kokonaisuutensa jälkikäteisarvioissa. Puhutaan siis Sauli Niinistön presidenttikaudesta.
Venäjän sotilastoimiin sisältyi 2010-luvulla monia elementtejä, joiden olisi tullut herättää poliittinen päätöksenteko huomaamaan toteutunutta vahvemmin turvallisuustilanteen muutos. Toisaalta esimerkiksi Merkelin johtama Saksa jatkoi energiasuhteiden tiivistämistä Venäjään Nordstream putkien muodossa. EU:ssa ei nähty huolta huomisesta, joten ei sitä koettu vahvasti myöskään Suomessa.
Venäjän sotilaallinen aktiivisuus suurvalta-aseman uudelleen tavoittelussa oli kuitenkin koko 2010-luvun ajan viestittämässä siitä, että itäisen Euroopan turvallisuuspoliittinen asetelma koki perustavaa laatua olevia muutoksia. Mitä lähemmäs vuosikymmenen vaihdetta kuljettiin, sitä selvemmäksi suuri kuva laajentumishaluisesta Venäjästä muodostui. Matka, tästä havainnosta jäsenyyden hakemiseen Natossa, oli kuitenkin liian pitkä kuljettavaksi. Historian painolasti maamme erityisasemasta itänaapurin ymmärtäjänä vaivasi niin poliitikkoja kuin kansaakin. Totutusta poisoppiminen ei ole tunnetusti helppoa.
*****
Suomessa presidentillä on ollut merkittävä rooli turvallisuuspoliittisina toimijana erityisesti vaikeina aikoina. Esimerkiksi Risto Rytin antamat vakuudet Saksalle sotakesän 1944 kriittisinä hetkinä mahdollistivat torjuntavoiton puna-armeijasta. Ryti maksoi toimistaan myös kovan hinnan sodan jälkimainingeissa ja päätyi taannehtivan lainsäädännön käyttöönoton myötä sotasyyllisenä vankilaan. Suomi kuitenkin pelastui miehitykseltä.
Samankaltaisia elementtejä on löydettävissä myös helmikuun 24. päivänä 2022 käynnistyneestä Venäjän hyökkäyssodasta. Se aiheutti turvallisuuspoliittisen hätätilan, missä ryhdyttiin kuumeisesti etsimään vahvempaa selkänojaa. Poliittinen konsensus natojäsenyyden hakemisesta saavutettiinkin nopeasti, sillä muita varteenotettavia toimintavaihtoehtoja ei ollut. Kansalta saatiin vahva tuki jäsenyydelle, joten poliitikkojen oli helppo toimia. Jätettiin jäsenhakemus Natoon.
Nykyisen Tasavallan Presidentin syyllistäminen natovitkuttelusta edustaa kuitenkin näin jälkikäteen arvioituna älyllistä epärehellisyyttä. Olisiko hänen tullut laittaa takavuosina arvovaltansa peliin natoveturina tilanteessa, missä suuri osa kansasta ei nähnyt jäsenyydelle tarvetta? Tuskinpa vain, sillä tästä olisi seurannut sisäinen hajaannus. Sisäisesti hajaantunut Suomi olisi puolestaan itänaapurillemme mitä toivottavin rajanaapuri, sillä eripuraiseen kansaan kyetään vaikuttamaan monin eri keinoin.
Turvallisuuspolitiikan jälkiviisaat
22
36
09.06.2023
Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain laajan artikkelin Tasavallan Presidentin turvallisuuspoliittisista tekemisistä. Vai pitäisikö puhua tekemättä jättämisistä, sillä Sauli Niinistöhän ei ollut viemässä maatamme Natoon ennen Venäjän laajamittaista hyökkäystä Ukrainaan.
Turvallisuuspolitiikan näkijöitä näyttää kuitenkin löytyneen erityisesti puolustushallinnosta. Hesari nosti jutussaan esiin monet takavuosien nimet, joiden natoviisautta pidetään ilmeisesti näin jälkikäteen merkkinä ajatuksen erityisestä kirkkaudesta – totta vai tarua? Tekstissä vilahtelivat Juhani Kaskeala, Pauli Järvenpää, Arto Räty ja moni muu toimija.
*****
Syvästi arvostamani Ulla Appelsin rohkeni kuitenkin rientää tukemaan Tasavallan Presidenttiä. Hänen analyysinsä päätyy nostamaan esiin näkökulman, mikä on monilta jälkiviisailta jäänyt kovin vähäiselle huomiolle. Kansamme laajan yksimielisyyden tilanteessa, missä lopulta päädyttiin hakemaan puolustusliiton jäsenyyttä. Ennen Venäjän hyökkäystä suomalaisten enemmistö ei ollut tukemassa jäsenyyden hakemista.
Viimeisin käänne tässäkin kohinassa syntyi Erkki Tuomiojan sanoista, joilla hän tuomitsi natolobbareista rakennetut sankaritarinat demokratiaan sopimattomina. Pelkistetysti Tuomioja kohdisti ulostulollaan kritiikkinsä parlamentarismin ulkopuoliseen virkamiessooloiluun, missä hänen mukaansa toimittiin vastoin vallitsevaa poliittista tahtoa. Tähän........
© Uusi Suomi
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Marwan Bishara
Tafi Mhaka
Timotej Milanov
أنور إبراهيم
Mort Laitner
منير أديب
