Naton perusperiaatteista |
Mitä Nato on? Nato on puolustusliitto. Mitä Nato ei ole? Se ei ole hyökkäysliitto. Jos yksi Naton jäsenistä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muut rientävät joustavasti 5. artiklan velvoittamina avuksi. Ja kääntäen, jos yksi Naton jäsen ryhtyy hyökkäyssotaan, muut Naton jäsenet eivät ole velvollisia osallistumaan siihen. Piste.
Sotaan ryhtyminen on aina riskinomainen toimi. Historiassa on siitä paljon esimerkkejä. Natsi-Saksa on erinomainen esimerkki. Lähempää löytyy muita karuja sotaan soitellen lähtemisiä. Neuvostoliiton ykkösmies Leonid Brezhnev etsi sotia kaudellaan 1964–1982. Hänellä oli suunnitelma valloittaa Suomi poliittisesti kommunistiseksi läpimurtomaana länteen suuntautuneessa kommunismin levittämissuunnitelmissaan.
Suunnitelma oli voimassa syksystä 1964 toukokuulle 1977 eli päivämäärään 17.5.1977 saakka. Sotilaallinen interventio olisi ollut mahdollinen, jos sosialismin saavutukset olisivat olleet uhanalaisia Suomessa. Niitä ei ollut eikä tullut. Sen tietävät myös Neuvostoliiton asialla sataprosenttisesti olleet taistolaiset kommunistit, joista – jos mahdollista – kärjekkäin ryhmä oli nuoret taistolaishuumaan erehtyneet nuoret. Nokkamiehiä oli Taisto Sinisalon ohella useita nuoria, kuten Jaakko Laakso ja Johannes Pakaslahti. Viimeksi mainittu oli luokkatoverini ja ystäväni ranskalaisesta kansakoulusta 1950-luvun alusta ja Ressun keskikoulusta vuodesta 1955 alkaen. Jostain kumman syystä tämä kärkidiplomaattimme Aaro Pakaslahden (presidentti Kekkosen pitkäikäinen henkiystävä) poika lipsahti 1960-luvulla taistolaiskommunismiin. Ystävyyssuhteemme katkesi jo 1960-luvun alkupuolella.
Taistolaisten työkalupakkiin kuului väkivallan käyttämisen perspektiivi. Se kohdistui poliisivoimiin ja erityisesti suojelupoliisiin ynnä muihin listattuihin. On väitetty, että olisin ollut tuolla tappolistalla.
Kekkonen palautti Aaro Pakaslahden, epäsuosioon sotiemme jälkeen joutuneen, diplomaattistatuksen noustuaan presidentiksi ja nimitti hänet suurlähettilääksi Intiaan. Muistona tuosta ajasta sain Johannes Pakaslahdelta Intiasta paikallisen viidakkoveitsen, joka on yhä tallella.
Minusta tuli ensin lakimies, lain puolustaja pysyvällä tavalla. Aloitin valtion viroissa kesällä 1968 nimismiehenä Hirvensalmella. Jatkoin uraa syksyllä 1969 pitemmän aikaa Iin suuren nimismiespiirin päällikkönä. Siihen kuului kolme pitäjää, Ii, Yli-Ii ja Kuivaniemi. Nimismiehen tehtäviin kuului siihen aikaan syyttäjänä toimiminen. Niinpä olin syyttäjänä Iin tuomiokunnan syyskäräjillä 1969. Nostin 60 syytettä, joista 59 meni ensi lukemalla tuomioon. (Kansallisarkisto, Oulu)
Pian presidentti Kekkonen määräsi minut 1.1.1970 alkaen diplomaatiksi ulkoministeriöön, jossa jouduin heti kohta kehittämään länsisuhteita erityisesti Ranskaan päin.
Suomen presidentti Urho Kekkonen aloitti edellä mainittuna päivämääränä 17.5.1977 virallisen valtiovierailun Neuvostoliitossa. KGB-paikallispäällikkö ja poliittinen suurlähettiläs V. Stepanov ei luopunut länsimaisen Suomen nujertamisesta. Hän julisti UM:n tiloissa kevättalvella 1977 pienelle ryhmälle, johon kuuluin poliittisen osaston sos.maiden jaostopäällikkönä äidinkielellään suomella: ”Se on nyt loppu Suomen puolueettomuuden kanssa!”. Finis Finlandiae! Hänen oli kuitenkin pakko sopeutua NKP:n ykkösnimen tahtoon – ja joutui pian syrjään Helsingistä.
Toimitin saman päivän iltana uhkauksen isänmaallisen Suomen Kuvalehden toimituksen tietoon. Juttu tulikin ”Tietoa huipulta”-palstalla. Kekkonen hyväksyi toimeni ja määräsi minut mukaan valtiovierailulle. Hän kirjoitti asiasta valtiosihteeri Matti Tuoviselle. Neuvostoliittoa kannatti vastustaa. Olin tietoinen, että ns. pienistä sosialistista maista vain DDR tuki Brezhnevin vallankumouksellista politiikkaa Suomea vastaan. Tunsin tilanteen tarkasti, koska sos-maiden kanssa tapahtuneiden kommunikeaneuvottelujen Suomen lähtöposition kirjoitin minä. Kekkosen hyväksymisen jälkeen niistä tuli Suomen virallista valtiollista politiikkaa. Lisäsin puolueettomuuden kaikkiin pohjapapereihin. Vierailuvaihto oli erinomaisen vilkasta.
Leonid Brezhnev tietenkin tunsi samat seikat kuin minä. Hän muuttikin strategiaansa Suomen hyväksi huhtikuun 1977 aikana ja tunnusti 17.5.1977 Kremlissä presidentti Kekkosen ”länsimaisen valtion, joka pyrkii harjoittamaan puolueetonta politiikkaa, päämieheksi”. (Lähde: laatimani muistio UM.pol.os nro 400/10.6.1977). Sama teesi tuli yhteiskommunikeaan. Syitä oli useita. Suomalaiset kommunistit olivat onneksi äärettömän riitaisia keskenään. Oli kaksi linjaa saarislaiset ja Moskovan linjan taistolaiset. Ne olivat toistensa ”kurkuissa kuin rakkikoirat”, kuten tilanteita on kuvattu. Brezhneville ei siis Suomesta löytynyt mitään neuvostokommunismin näkökulmasta puolustettavaa, vaikka totista yritystä oli.
Presidentti Kekkonen totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 25.5.1977, että tämä valtiovierailu 17.-24.5.1977 Neuvostoliittoon oli ”hänen uransa paras vierailu”. Supo hyväksyi toimeni myös.
Brezhnev jätti Suomen ja läntisen Euroopan rauhaan, mutta KGB ei häntä seurannut, vaikka lopettikin ideologisen tavoiteasettelun Suomessa. Se jatkoi yleisvaltapolitiikalla 1980-luvulla, menestyksekkäästi. Ja Suomi suomettui, kuten myös Supon nuori kepulainen päällikkö Seppo Tiitinen. Hän lopetti KGB:n poliittisen sektorin seurannan Suomessa. Suomen kuitenkin kehittyvät länsisuhteet erityisesti Ranskaan saivat Tiitiseltä sairaalloisen, valheellisen ilmeen.
Brezhnev haki sotaa muualta. Hän hyökkäsi joulukuun lopussa 1979 etelään Afganistaniin tavoitteena edetä Välimerelle aina Hormuzin salmelle saakka kontrolloimaan lännelle elintärkeitä öljyreittejä. (Kremlin arkisto). Toisin kävi. Puna-armeija juuttui Afganistanin vuorille. Sotaretki oli katastrofi.
Kyllä taistolaisnuorten elämät olivat lopulta tyhjiä. Turhuudelle valui vallankumouksellisen Johannes Pakaslahdenkin elämä.
Uskon, että Nato pysyy vakauttavana voimana, vaikka painopistealue siirtyisikin Yhdysvalloista enemmän Eurooppa-keskeiseksi.