Maailman huomio on viime viikkoina kohdistunut kahteen rinnakkaiseen kriisivyöhykkeeseen: Lähi-itään ja Ukrainaan. Julkinen keskustelu on keskittynyt ohjuksiin, drooneihin ja sotilaallisiin liikkeisiin. Samalla yksi keskeinen ulottuvuus on jäänyt vähemmälle huomiolle: kybertoimintaympäristön hiljainen, mutta jatkuva kiihtyminen. Juuri tässä piilee myös Suomelle kriittinen näkökulma.

Ukrainassa kyberoperaatiot ovat siirtyneet vaiheeseen, jossa niiden tarkoitus ei ole pelkästään häiritä tai lamauttaa, vaan tukea suoraan sotilaallista kulutussotaa. Venäjä on viime viikkoina kohdentanut kyberhyökkäyksiä erityisesti energia-, logistiikka- ja viestintäjärjestelmiin samaan aikaan, kun se jatkaa fyysisiä iskuja infrastruktuuriin. Tämä yhdistelmä luo jatkuvaa painetta yhteiskunnan toimintakyvylle. Kyse ei ole yksittäisistä iskuista, vaan pitkäkestoisesta järjestelmällisestä kuluttamisesta.

Lähi-idässä nähdään samankaltainen kehitys, mutta eri painotuksella. Iranin vaikutuspiiriin liitetyt toimijat ovat aktivoineet kyberoperaatioita, jotka kohdistuvat erityisesti informaatioon, finanssijärjestelmiin ja kriittisen infrastruktuurin ohjausjärjestelmiin. Samalla alueella on nähty laajamittaisia internetin rajoituksia ja viestintäkatkoksia, jotka toimivat sekä sisäisen kontrollin välineenä että ulkoisen vaikuttamisen alustana. Kybertoimintaympäristöä käytetään siis sekä sodankäynnin että yhteiskunnallisen hallinnan välineenä.

Yhteinen nimittäjä näissä kriiseissä on siirtymä kohti niin sanottua jatkuvan häirinnän strategiaa. Kyse ei ole enää yksittäisistä, näyttävistä kyberhyökkäyksistä, vaan arjen tasolla tapahtuvasta, vaikeasti havaittavasta vaikuttamisesta, joka kohdistuu yhteiskunnan hermoverkkoihin. Tämä kehitys on Suomelle keskeinen.

Suomen vahvuus on pitkään ollut korkea digitalisaatio ja luottamukseen perustuva yhteiskunta. Juuri nämä ovat kuitenkin myös haavoittuvuuksia uudessa toimintaympäristössä. Uusi näkökulma varautumiseen ei ole pelkästään tekninen suojaus tai yksittäisten järjestelmien turvaaminen, vaan kyky kestää jatkuvaa, matalan intensiteetin häirintää.

Meidän on siirryttävä ajattelussa pois kriisien “alkamisesta” ja “päättymisestä”. Kybertoimintaympäristössä kriisi on jo käynnissä – se on vain eri voimakkuuksilla aaltoilevaa. Tämä tarkoittaa, että varautumisen painopiste siirtyy reagoinnista sietokykyyn.

Käytännössä tämä tarkoittaa kolmea keskeistä muutosta.

Ensinnäkin, kriittisen infrastruktuurin suojauksen rinnalle on nostettava toimintakyvyn jatkuvuus häiriötilanteissa. On hyväksyttävä, että täydellistä suojaa ei ole, ja siksi järjestelmien on toimittava myös häiriintyneenä.

Toiseksi, informaatioympäristön merkitys korostuu. Kyberoperaatiot eivät ole irrallisia teknisiä tapahtumia, vaan ne kytkeytyvät suoraan ihmisten kokemaan turvallisuuden tunteeseen. Luottamuksen horjuttaminen on usein hyökkäyksen todellinen tavoite. Tässä suomalainen vahva informaatioresilienssi on keskeinen kilpailuetu, mutta sitä on aktiivisesti parannettava.

Kolmanneksi, varautumisen on oltava aidosti koko yhteiskunnan yhteinen tehtävä. Viime viikkojen tapahtumat osoittavat, että kyberoperaatiot kohdistuvat yhtä lailla yrityksiin, kuntiin ja yksittäisiin kansalaisiin kuin valtioon. Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ei ole enää valinta, vaan välttämättömyys.

Suomessa keskustelu varautumisesta on usein keskittynyt siihen, olemmeko riittävän hyvin valmistautuneita. Kansainvälinen kehitys viittaa siihen, että oikea kysymys on toinen: kestääkö yhteiskuntamme jatkuvaa painetta kuukausia tai jopa vuosia ilman, että luottamus murenee.

Tämä on uuden ajan turvallisuuskysymys. Se ei ratkea yksittäisillä investoinneilla tai teknologioilla, vaan yhteiskunnan kokonaisresilienssillä.

Suomella on tähän hyvät lähtökohdat. Meillä on osaamista, toimivia rakenteita ja ennen kaikkea vahva yhteiskunnallinen luottamus. Nyt tätä perustaa on vahvistettava vastaamaan uutta todellisuutta, jossa sota ei aina näy, mutta tuntuu jatkuvasti.

Turvallisuus ei ole vain kyky torjua uhkia. Se on kyky kestää niitä.

© Uusi Suomi