Kovien poikien kauppapolitiikkaa |
The Economist -lehti järjestää tilaajilleen videoituja lähetyksiä, joissa useimmiten lehden muutamat toimittajat, usein vastaavan päätoimittajan johdolla, keskustelevat ajankohtaisista aiheista. Toisinaan lähetys kuitenkin koostuu jonkun silmäätekevän lehdelle antamasta haastattelusta, ja kun lehti on yksi maailman tunnetuimmista ja arvovaltaisimmista tiedotusvälineistä, haastateltavat ovatkin silmäätekeviä. Tähän kirjoitukseen sain innoituksen lehden ”geopolitiikan” toimittajan David Rennien 13.1.2026 lähetetystä Yhdysvaltain kauppaedustaja Jamieson Greerin haastattelusta. Puitteet sille oli valittu tarkoituksella: huone, jossa aikoinaan allekirjoitettiin Bretton Woods -instituutioiden perustamissopimukset. Nyt siellä potkittiin niillä luotua järjestelmää hajalle.
Näitä asioita tarkemmin seuraamattomille taustaksi, että Yhdysvalloissa on erityinen presidentinhallintoon kuuluva kauppaedustajan virasto, jolle kansainväliset kauppaneuvottelut kuuluvat. David Rennie puolestaan toimi ennen nykyistä tehtäväänsä pitkään lehtensä Pekingin toimituksen päällikkönä. Greerin haastattelu paljasti, tai ainakin terävöitti entisestään kuvaa Trumpin taloutta ja taloudellisia suhteita muuhun maailmaan koskevista näkemyksistä, eikä se kuva yhtään kauniimmaksi terävöitynyt, päinvastoin.
On vaikea valita, mistä aloittaa, mutta aloitan siitä, missä Greer ei ainoastaan kaunistellut todellisuutta, vaan puhui ”muunneltua totuutta”. Hänen mukaansa Yhdysvallat ei ole luopunut Maailman kauppajärjestöstä (WTO) sääntöineen, vaan ainoastaan ”rakentanut niiden päälle” Trumpin tullipolitiikalla ja diileillä. Tosiasiassa Yhdysvallat on romuttanut WTO:n kaikkein keskeisimmät perusteet luopumalla niin sanotusta suosituimman maan periaatteesta eli siitä, että tuotteesta on perittävä samansuuruista tullia tuotaessa se mistä tahansa WTO:n jäsenmaasta. Se on romuttanut myös sen WTO:n perusperiaatteen, jonka mukaan tullit on ”sidottu” eli niitä ei saa yksipuolisesti ja tekaistuin perustein muuttaa siitä, mihin on kauppaneuvotteluissa WTO:n piirissä sitouduttu. Ja kolmanneksi, jo ensimmäisellä kaudellaan Trump rampautti kauppakiistojen ratkaisujärjestelmän, joka on ollut oleellinen osa WTO-kokonaisuutta. WTO on enää haamu entisestään.
Jos mennään vielä ideologis-periaatteellisemmalle tasolle, Greer sanoi useaan otteeseen, että ”kenelläkään ei ole oikeutta Yhdysvaltain markkinoihin”. Mitä se merkitsee käytännössä? Ilmeisesti ja ilmiselvästikin sitä, että mitkään sopimukset, tai diilitkään, eivät takaa pysyvää markkinoillepääsyä Yhdysvaltoihin, vaan sitä muutetaan aina kun Yhdysvaltain mielestä olosuhteet tai joku muu syy sitä vaatii. Tähän liittyy Greerin myös useaan kertaan toistama väite (jolla on todellisuuspohjaakin, ainakin vielä) Yhdysvalloista niin vahvasti kasvavana ja dynaamisena markkinana, että muut ovat valmiit maksamaan niille pääsystä. Valituksiin siitä, miten arvaamattomuus ja epävarmuus tulevasta haittaavat investointipäätöksiä, tuli vastaukseksi suurin piirtein, että tietyn epävarmuuden ylläpitäminen ensinnäkin kuuluu osaksi politiikkaa, toiseksi, että tullit ovat tulleet jäädäkseen ja että ”perustaso” koko maailmaan päin tulee olemaan 10 prosenttia ja korkeampi niille, joilla on ylijäämä suhteessa Yhdysvaltoihin (todellinen keskimääräinen taso lienee tällä hetkellä 15-20 prosenttia).
Edellistä perusnäkemystä pönkittää tai ehkä se jopa nojaa käsitykseen, että muu maailma on vuosikymmeniä käyttänyt hyväkseen Yhdysvaltoja, jonka aikaisemmat johtajat ovat kyvyttömyyttään tai tyhmyyttään antaneet siihen mahdollisuuden, myös sallimalla sellaisten tähän asti vallinneiden kauppasääntöjen syntymisen. Oli vaikea olla hymyilemättä vinosti, kun hän sanoi syyttävänsä tästä oman maansa aikaisempia johtajia, ei muita maita. Muistui näet mieleen, että Trump väitti EU perustetun Amerikan kusettamiseksi. Sellainen mahdollisuus, että amerikkalaiset yritykset olisivat laiminlyöneet oman kilpailukykynsä ylläpitämisen ja parantamisen, ja että perinteisen valmistavan teollisuuden (manufacturing), vaikeudet ja tuotannon siirtyminen muuanne maailmaan, eritoten Kiinaan, olisivat seurausta tästä, ei näytä pälkähtäneen päähän. Tai jos on pälkähtänyt, on kavahtaen tungettu alitajunnan puolelle. Tässäkin tuli mieleen muistuma, omalta aikaisemmalta uraltani. Suomenkin kauppapolitiikassa törmättiin nimittäin aikoinaan näkemykseen, että eivät noin pienen maan yritykset pysty kilpailemaan meidän, isojen markkinoilla ilman, että ne johonkin vilunkiin turvautuvat, ja siksi niihin kohdistetaan vastatoimia.
Epäreiluja, muun muassa WTO:n säännöissä kiellettyjä kauppatapoja onkin, ja olisi naiivia tai pahempaa kiistää, että niihin turvaudutaan. Varsinkin Kiinaa on oikeutetusti syytetty niistä. Varmasti se onkin ohjannut poliittisen järjestelmänsä kontrollissa olevia ja luvalla toimivia niin valtion kuin yksityisiä yrityksiä niitä käyttämään, ja valtion tukijärjestelmät ja omille markkinoille pääsyn estäminen on ollut laajaa. Toisaalta, kyllä Yhdysvaltainkin markkinoille pääsy ja siellä toimiminen on vaikeaa eikä syynä ole vain kova mutta reilu kilpailu. Ja ennen muuta, vastatoimiin turvautumisenkin olisi tapahduttava niitä koskevien sääntöjen puitteissa, minkä Yhdysvallat on yliolkaisesti hylännyt toimintatapana. Yhdysvallat painostaa ainakin EU:ta myös luopumaan teknojättiensä kilpailuasemaa rajoittavaksi kokemasta sisämarkkinasääntelystä, vaikka se kohdistuu yhtä lailla ulkomaisiin kuin EU-yrityksiin. Digipalvelu- ja tietosuojasäännöt ovat tästä tunnetuin mutta ei ainoa esimerkki.
Sitten se kauppatase. Yhdysvaltain tavaravienti on pienempi kuin sen tavaratuonti, niin kokonaisuutena kuin monien maiden kanssa kahdenvälisesti. Greer totesi tämän olevan keskeinen mittari ja indikaatio sille, että Yhdysvaltoja hyväksikäytetään ja siten myös keskeinen mittari sille, onko tilanteen korjaamisessa korkeilla tulleilla ja ”diileillä” onnistuttu. Hän väittää, että tulokset jo näkyvät ja uskoo että ne tulevat yhä selvemmiksi, kun aikaa kuluu. Mutta haastattelijakaan ei tuonut esille kahta keskeistä vastaväitettä. Ensinnäkin, kauppatase on vain osa vaihtotasetta, joka sisältää myös nykyaikaisessa taloudessa yhä tärkeämmän, jopa hallitsevan palvelujen kaupan ja rahoitustuottojen liikkeet rajojen yli. Yhdysvalloilla palvelukaupan tase on ylijäämäinen, jos kohta ylijäämä ei ole riittävä kompensoimaan täysin tavarakaupan vajetta.
Fundamentaalisempi asia kuitenkin on, kuten monet taloustieteilijät ovat argumentoineet, että vajeellisuuden perussyy ei ole ulkomaankauppa ja sen ehdot, vaan epätasapaino kansantalouden kulutuksen ja tuotannon määrän välillä: jos kulutetaan enemmän kuin tuotetaan, erotus täytyy hankkia ulkomailta. Ylikulukseen on monia syitä, mutta yksi keskeisitä, ellei keskeisin, on julkisen talouden alijäämä, Yhdysvaltain tapauksessa liittovaltion budjettivaje, jota ruokkii krooninen aliverotus. Tullien korottamisen takia kasvaneet tulot, jotka ovat myös veroja, eivät ongelmaa ratkaise, eivät määrällisesti ja vielä vähemmän laadullisesti.
Greerillä ei ollut minkäänlaista myötätuntoa haastattelijan kysymyksen muotoon puettuun argumenttiin, jonka hän sanoi kuulleensa monilta ei-amerikkalaisilta päättäjiltä ja yritysjohtajilta, että vallalla on pelko ja suoranainen tyrmistys ja viha Yhdysvaltoja kohtaan erityisesti siellä, missä sitä on totuttu pitämään ystävänä. Se taas johtuu paljolti siitä, että tullipolitiikan todelliset motiivit ovat jotain muuta kuin kauppapoliittisia, eli milloin minkäkinlaisten tavoitteiden ajaminen uhkailemalla ja painostamalla myös taloudellisesti. Haastattelun loppua kohti Greer alkoikin kadottaa aluksi päällisin puolin varsin hillityn esiintymistapansa ja antoi tulla yhtenä ryöppynä koko jeremiadin siitä, miten Yhdysvaltoja on hyväksikäytetty, (uudestaan vielä kerran) sen että sen markkinoihin ei ole kenelläkään oikeutta; jopa fentanylkin tuli esiin, ja lopulta ohimennen senkin, että raakaa voimaakin käytetään, jos se on tarpeen.
Greer ei liene aivan ykkösdivisioonassa Trumpin hallinnossa, mutta kylmäävä oli sanoma. Mitä muiden ja meidänkin siis pitäisi tehdä? Käytän John F. Kennedyn virkaanastujaispuhetta pohjana ja lausun: “We must pay any price, bear any burden, meet any hardship, to end dependency on a friend become a foe, to assure our survival.”