And the winner is… |
Jotkut suurpolitiikasta puhuvat päät kuten Suomessa Risto E. J. Penttilä tuntuvat taas kallistuvan uskomaan, että maailmaan muodostuu moninapaisen systeemin sijaan taas kaksinapainen systeemi. Siinä Yhdysvallat ja Kiina – tai ehkä päinvastaisessa järjestyksessä – muodostavat ympärilleen mahdollisimman laajan, niille ainakin jollain tapaa alisteisten valtioiden ylivaltapiirin. Jotkut, näkyvimpänä juuri nyt emeritusprofessori Martti Koskenniemi, näyttävät ajattelevan, että Yhdysvallat on päinvastoin luhistumassa.
Kiinan satumainen taloudellinen ja sittemmin teknologinen ja myöhemmin poliittinen nousu, joka antaa sille yhä enemmän sotilaallista voimaakin, on tuottanut sille myös ongelmia ja heikkouksia. Vuosikausia seuraamani ja usein inspiraation lähteenä käyttämäni italialainen Kiinan-tuntija Francesco Sisci luetteloi niitä taannoin jotenkin seuraavaan tylyyn tapaan.
Nuorisotyöttömyys on melkein 50 prosenttia. 200 miljoonaa ihmistä toimii keikkataloudessa, mikä merkitsee, että 40 prosenttia kaupunkityövoimasta on ilman vakituista työtä. Myymättömiä asuntoja on todennäköisesti 100 miljoonaa. Ylituotanto vaivaa kaikkialla teollisuudessa. Hyvinvointipalvelujen puutteellisuuden takia ja ennalta arvaamattomiin vastoinkäymisiin varautuakseen ihmiset käyttävät vain 40 prosenttia tuloistaan kulutukseen (kehittyneissä maissa luku on 80). Valtion erilaiset tukipalkkiot nousevat 15 prosenttiin bkt:stä; valtionvelka voi tätä vauhtia kasvaa 4-5 vuodessa maailman bkt:n kokoiseksi. Armeijan viimeisimpien puhdistusten jälkeen ei ole varmaa, suoriutuisiko se tehtävistään, vaikka aseita on kyllä varastossa tarpeeksi pelotteen ylläpitoon. Toisaalta puhdistusten voi olettaa vaikuttavan myös armeijan lojaalisuuteen puoluetta kohtaan. Kuvaa täydentää 1200 miljardin dollarin kokoiseksi kasvanut kauppataseen ylijäämä, joka onkin ainoa aito kasvun lähde Kiinan taloudessa.
Tällaisten tunnuslukujen valossa Kiina näyttäisi olevan suorastaan räjähdysherkässä tilassa. Niiden vastapainoksi on kuitenkin myös suuri joukko Kiinan menestystä, varsinkin mennyttä mutta myös mahdollista tulevaa, tukevia indikaattoreita. Puolue onkin tukevasti satulassa ja sitä tukee väestön massiivinen, moderniin teknologiaan nojaava valvontakoneisto. Kaikilla ei myöskään mene huonosti, vaikka Deng Xiaopingin johdolla aikoinaan annettu lupaus vaurastumisesta, kunhan pysyy erossa politiikasta, ei enää toteudu. Useimmilla ilman pysyvää asumisoikeutta kaupunkeihin muuttaneilla sisäisillä siirtolaisillakin on yhä maatilkkunsa ja siten jonkinlainen turva maaseudulla. Puolueen kaaderit kokevat, että ilman selkeää johtajaa se menettää legitiimiytensä, ja siksi tukevat häntä, vaikka samalla häntä pelkäävät.
Sisäisiä ongelmiaan ratkovan Kiinan intressissä on, että Venäjä jatkaa sotaansa Ukrainassa, koska se kiinalaisen arvion mukaan pitää myös Yhdysvallat kiinni muualla kuin Kiinan suhteen. (Ja ehkä siksi Trump tai ainakin hänen taustallaan oleva harkitsevampi väki pyrkii pääsemään Ukrainasta eroon, minkä puolestaan ymmärtää Putin, joka siksi kykenee painostamaan Trumpia maksimaalisiin myönnytyksiin Ukrainan suhteen.) Hyökkäys Iraniinkin palvelee samaa, vaikka uhkaa samalla Kiinan energiahuoltoa.
Kiinalla on myös valtteja, joista harvinaisten maametallien lähes monopoli on tunnetuin. Sen kotimarkkinat ovat yhä ostovoimaisemmat, teknologinen suorituskyky yhä korkeampi, tehdasteollisuus yhä hallitsevampi maailmanmitassakin, infrastruktuuri yhä kehittyneempi ja sotilaallinen suorituskyky joissain suhteissa jo Yhdysvaltojenkin tasalla. Kiina mainostaa nyttemmin itseään myös vakauden tuottajana, ja sille Trumpin Yhdysvaltojen toiminta antaa uskottavuutta.
Kiinan valtti on myös sen kasvava riippumattomuus kansainvälisestä taloudesta, jopa verrattuna raskaasti velkaantuvaan Yhdysvaltoihin, jonka dollarin hallitseva asema finanssimarkkinoilla on tämän mahdollistanut. Sitäkin Kiina on johdonmukaisesti pyrkinyt vähentämään. Kiina ei ole juuri velkaantunut ulkomaille, vaan sillä on päinvastoin yhä suurempi valuuttavaranto, jota se on viime vuodet vaivihkaa siirtänyt pois Yhdysvaltain valtion velkainstrumenteista. Kaiken kaikkiaan Kiinan voi olettaa kestävän Yhdysvaltoja paremmin kansainvälisen talousjärjestyksen hajoamisen suurvaltojen hallitsemiksi, toisiaan vastaan kilpaileviksi teknologis-taloudellisiksi ”imperiumeiksi”. Tämän ajan ”ooppiumisodan” häviämistä sen ei tarvitse pelätä, siinä määrin se on nyt teknologis-taloudellisen kehityksen etulinjassa.
Kiina panostaa voimakkaasti teollisuuteen, vaikka palvelujen osuuden kasvu kansantalouksissa on vääjäämättömäksi koettu ilmiö. Valintaa tukee se, että ilman aineellista tuotantoa ei aineetontakaan saada aikaan, mutta voi johtua myös kommunistisen talousajattelun traditiosta. Yhdysvalloissa puolestaan trumpilainen haikailu teollisuuden perään on reaktiota keskiluokasta pudonneen työväestön pettymykseen ja näköalattomuuteen. Entisenlainen teollinen yhteiskunta ei ole palautettavissa, mutta ”uudelleenteollistamiselle” on tilausta edellä mainittujen, suurvaltojen ympärilleen rakentelemien ”imperiumien” takia. Tämä näkyy myös Yhdysvaltain uudessa kansallisessa turvallisuusstrategiassa, jossa taloussuhteet Kiinaan ilmoitetaan jatkossa rajoitettavan aloille, jotka eivät ole strategisesti kriittisiä.
Vastausta vaille jää, onko Yhdysvaltain helpompaa uudelleenteollistua ja saada velkaantumisensa hallintaan kuin Kiinan omaksua uudessa maailmanjärjestyksessä välttämätön johtorooli. Yhdysvallat näyttää olevan vakavassa sisäisessä kriisissä. Kiinalla taas ei ole kokemusta kansainvälisen johtoaseman vaatimuksista. Menneisyydessään se ei sitä tarvinnutkaan, koska ”maailma” merkitsi käytännössä sille alisteisessa asemassa olevaa lähiympäristöä. Se on huono kokemuspohja koko maailman kattavan johtoaseman pohjaksi.
Taloudellinen nousu on nostanut Kiinan väestön valtaosan ennennäkemättömään vaurauteen, vaikkei vauraimpien maiden tasolle, ja vähentänyt myös siellä halua uhrata itsensä tai edes hyvinvointiaan valtion ekspansiivisten pyrkimysten alttarille. Väestön vanheneminen, nyt jo väheneminenkin, on omiaan vahvistamaan tätä ilmapiiriä. Yhdysvalloille tämä luo tilaa ajallisesti ja muutenkin muovata maailmaa mieleisekseen, jos se pystyy tilaisuutta käyttämään. Sitä voi hyvin perustein epäillä, kun katsoo, millaiseksi maa on muuttumassa.
Xi Jinping näyttää onnistuneen toteuttamaan uudistuksensa ja pitkään käynnissä olleen mutta vasta nyt laajempaa huomiota saaneen, ennennäkemättömän perusteellisen puhdistuksen armeijassa (koko puolueen keskussotilaskomissio on nyt vaihdettu ja sen korkeinkin kenraali pantu kurinpitomenettelyyn) ilman vastarintaa. Hän on siksi mahdollisesti vahvemmassa asemassa kuin koskaan. Armeija puolestaan olisi tällöin enimmäistä kertaa maan kommunistipuolueen historiassa menettänyt ”kuninkaantekijän” asemansa, joka sillä oli jo ennen puolueen valtaannousua. Xi ei ole näyttänyt merkkejä halusta luopua vallasta, päinvastoin, ja niinpä on seuraavaa puoluekokousta vuonna 2027 silmällä pitäen huomionarvoista, miten hänen kovat otteensa ja niiden oletettavasti aiheuttama kaunamieli, mutta toisaalta myös hännystely ja voittajan kelkkaan hyppääminen, näkyvät kokouksen tuloksissa.
Yhdysvaltain äärimmäisen tehokkaasti suorittama kaappausisku Venezuelaan testaa myös armeijan uudistamispyrkimysten onnistumista. Isku tuli ilmeisesti täytenä yllätyksenä Kiinan johdolle ja siten nostattaa myös esille ikivanhan kysymyksen totuuden puhumisesta ja puhujista epädemokratioissa. Machiavellin neuvoa, että ruhtinaan on pidettävä ympärillään miehiä, joilla on oikeus sanoa hänelle totuus, on harvoin niissä pystytty toteuttamaan. Ehkä kiinalaiset tulkitsivat Yhdysvaltain yhä uhittelevamman käytöksen Venezuelaa kohtaan oman Taiwan-uhittelunsa jonkinlaisena peilikuvaksi. Taiwan ei kuitenkaan ole Venezuelan kaltainen eivätkä Kiinan tavoitteetkaan sen suhteen samat kuin Trumpilla Venezuelan suhteen. Vielä akuutimpi ja opetusaineistoa tuottava asia on tietysti käynnissä oleva hyökkäys Iraniin. Sen onnistumisen tai epäonnistumisen seuraukset Kiinallekin ovat monta kertaluokkaa suuremmat kuin Venezuelassa, mutta on liian aikaista niitä vielä arvioida – vaikka monet sitä jo tekevätkin.
Vapaissa yhteiskunnissa ja demokraattisissa poliittisissa järjestelmissä totuuden selville saamisen vaikeus johtuu nykyään siitä, että informaatiota on liian paljon ilman, että sen luotettavauutta pystyttäisiin kunnolla arvioimaan. Hallitukset myös vaihtuvat usein ja niiden mukana muuttuu politiikka. Autoritäärisen vastustajan on vaikea tällaiseen vastata, ainakin aluksi; Kiinalla on toisaalta ollut aikaa opetella ja oppia miten toimia Trumpin suhteen, ja se näkyykin.
Kaikki edellä sanottu muodostaa taustaa Trumpin nyt tämän kuun loppuun sovitulle vierailulle Kiinaan. Kuten moni muukin asia, joista ei tässä kirjoituksessa ole voitu puhua (mutta joita olen kosketellut aikaisemmin).