Ihmissusi Helsingissä

Juhani Karila opetteli hidastamaan niin, että kirjoittamisen perustaksi tuli virkkeen sijaan kappale. Kaahaaminen katosi, käänteet jäivät.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2026.

Juhani Karilan Terapeuttini on ihmissusi sisältää ainakin yhden suuren yllätyksen. Siinä on melkoisella varmuudella suomalaisen proosan pisin pöytätenniskohtaus. Voi olla, että jopa monikossa. Pienempi yllätys on, että romaani on vetävä, hauska ja täynnä käänteitä.

Pienempi siksi, että Karilan aiemmat teokset ovat jo osoittaneet kirjailijan humoristiksi. Mikään sanaseppoileva hauskuuttaja hän ei ole, huumori syntyy erityislaatuisista tilanteista.

Niin on ollut uran alusta lähtien. Kun Karila (s. 1985) voitti J. H. Erkon novellikilpailun vuonna 2010, palkintoraati kuvasi kirjoittajan tyyliä ”huh-proosaksi”, viitaten nykyarkkitehtuuriin tuolloin pesiytyneeseen sanaan ”wau-arkkitehtuuri”.

Voiton voimin syntynyt esikoisteos Gorilla (Otava, 2013) sisältää niin mustaa kuin absurdiakin huumoria ja muuten vain koko joukon päättömyyksiä. Liike tapahtuu assosiaatiosta toiseen. ”Joskus tarinoissa on pää muttei häntää, toisinaan häntä muttei päätä, välillä ei kumpaakaan”, kirjoitin Aamulehden kiittävään kritiikkiin.

Etäisyyden päästä Karila tunnistaa silloisen tyylinsä ja osaa eritellä estetiikkaansa, mutta on myös vähitellen erkaantunut siitä kuten silloisesta toimittajan ammatistaankin.

”Juuri ennen Erkon kilpailuun osallistumista löysin hurjastelevan äänen, joka tuntui omalta. Moni epäili, että olin mennyt Daniil Harmsista sekaisin, mutta luin hänen kirjojaan vasta myöhemmin. Noina aikoina minun nostattajanani toimi Risto Ahdin runous.”

Ahti tunnetaan paitsi runoilijana myös merkittävänä kirjallisuuden opettajana. Karila tutustui häneen ”vain” lukemalla ja myöhemmin haastattelemalla opintojaan varten.

”Ihastuin runojen tinkimättömyyteen ja vein sen asenteen omaan tyylilajiini, joka oli siinä vaiheessa novelli. Huomasin, että vauhdissa pysyminen onnistui, ja kokeilin, miten pitkälle sen voi viedä.”

”Käytin samaa lähtökohtaa myös seuraavassa teoksessani Omenakrokotiilin kuolema. Sitten asiat vähän muuttuivat. Yllättävät käänteet ovat jääneet myöhempiinkin kirjoihin, mutta kun aloin tehdä romaaneja, se muutti tekstien pituuden lisäksi niiden rytmiäkin. Novelleissa kirjoitin lause kerrallaan. Työntekoni mittayksikkö oli virke. Romaaneissa mittayksikkö vaihtui kappaleeksi.”

”Novelli toimi minulla niin, että tankki täytetään ja sitten ajetaan niin pitkälle kuin bensaa riittää. Romaanissa kujanjuoksuja pitää ensin pohjustaa. Teksti tuntui kuin tiukaksi kierretyltä tiskirätiltä, joten sitä oli vähän avattava. Poljennosta tuli lenseämpää, mutta ensin piti vähän tinkiä........

© Suomen Kuvalehti