Avoimen uteliaana Berliinissä 1938

Kirjailija ja runoilija Helvi Hämäläinen kertoi muistelmissaan olleensa tietämätön 1930-luvun Saksan mielivallasta. Vaikuttaa kuitenkin, ettei se ole koko totuus.

Helvi Hämäläinen (1907–1998) tunnettiin rohkeana, modernina ja pyskologisesti tarkkanäköisenä kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa Säädyllinen murhenäytelmä kuvasi porvarillisen elämän kulisseja poik­keuksellisen avoimesti. Kirja aiheutti ilmestyessään vuonna 1941 suuren kohun.

Hämäläinen eli pitkän elämän, joten hän pääsi vuonna 1993 ilmestyneissä muistelmissaan ohjaamaan urastaan syntynyttä kuvaa. Muistelmia täydensi hänen päiväkirjoistaan toimitettu teos.

Hän suhtautui omaa elämäänsä koskevaan kertomukseen hyvin kontrolloivasti. Hän valitsi päiväkirjoistaan julkaistavat kohdat. Hän valitsi myös muistelmateoksen kirjeet, joiden avulla hänen tarinansa dokumentoitiin.

Nyt hänen arkistonsa on avautunut tutkijoille, joten voimme arvioida, miten valikointi on vaikuttanut. Esimerkiksi suhde Saksaan 1930-luvulla saa uusia sävyjä.

Huhtikuussa 1938 Hämäläinen alkoi valmistautua usean viikon matkalle Eurooppaan, mitä varten oli saanut Gummerukselta lainan. Hämäläinen halusi matkustaa Euroopan sydämeen nähdäkseen mielikuviensa nostalgisen Pariisin.

Euroopassa valmistauduttiin jo henkisesti uuteen sotaan, ja Hämäläinen ymmärsi tulossa olevan myrskyn pyyhkivän kaiken vanhan tieltään. Tai näin Hämäläinen muistelmissaan kuvaa matka­-aikomustaan, tällöin jo toki toisen maailmansodan kokeneena ja siksi jälkiviisaana.

Varsinaisesti matkalla oli kaksi päämäärää, Berliini ja Pariisi, joista toinen edusti uutta nousevaa maailmanmahtia, toinen vanhaa kulttuuria, jota Hämäläinen halusi kokea vielä ennen sen katoamista.

Hämäläisen passin kirjausten mukaan hän lähti matkaan Helsingistä 23. huhtikuuta 1938. Oli halvempaa matkustaa rahtilaivassa kuin matkustaja-aluksella, vaikka olot olivat karummat, joten matka alkoi Eteläsatamasta pienellä mustalla rahtilaivalla, S/S Nordlandilla, joka otti mukaansa vain kourallisen matkustajia.

Maihin astuttiin kaksi päivää myöhemmin Stettinissä, josta matka jatkui junan halvimmassa istumavaunussa.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Berliini, jonka katukuvassa näkyi kaikkialla politiikka ”Berliinin natsivallan ollessa ylpeimmillään”.

Muistan kuinka seisoin hotellin ikkunan ääressä yöllä. Minulla oli tunne mahdista, joka tuntui huokuvan katukivistäkin – en osaa selittää paremmin Berliinin silloista ilmapiiriä, Hämäläinen kertoo muistelmissaan.

Päivällä, kun kävelimme Berliinin kaduilla – tuon vanhan, sitten pommituksissa tuhoutuneen ja kadonneen kaupungin kaduilla – vastaamme tuli yhtenään iloisia, nuoria sotilaspukuisia miehiä; he hälisivät ja heistä kaikista loisti jonkinlainen korostunut miehinen itsetunto, joka tuntui kohdistuvan meihin nuoriin naisiin siten, että tunsimme erityisesti olevamme naisia. Se ei ollut epämiellyttävää – päinvastoin, oli mieluista kokea tuo ohimenevä tunne… Siinä oli jonkinlaista miehisen ylemmyyden tuntoa, mutta sillä tavoin, että nainen juuri naisena oli suojeltava, arvokas.

Kaikissa näyteikkunoissa oli suuria Hitlerin kuvia, ei valokuvia vaan nimenomaan suuria öljymaalauksia hänestä. Todella kaikkialla. Pistäydyimme mm. Wertheimin suuressa kuuluisassa tavaratalossa; se oli esiintynyt kirjallisuudessakin jossain Undsetin romaanissa. Minä ostin hyvin halvan, suloisen kerraston sieltä. Kerrastossa oli valkealla pohjalla pieniä ruusunnupun kuvia. (Se ihastutti Olavia myöhemmin.)

Kaikkialla kuohui jollain lailla iloinen, vilkas elämä. Siitä kärsimyksestä, jota tämä........

© Suomen Kuvalehti