Ilmari Käihkö: Suomi ei sotatieteiden keskeisimmän ajattelijan teorian mukaan ole sodassa |
Sodan teoria ja käytäntö
Sotatieteiden keskeisimmän ajattelijan teoria ei puolla ajatusta, että Suomi olisi sodassa.
Sodan tutkimuksessa on jo kauan pohdittu sodankäynnin eri muotoja ja niistä muodostuvia vaiheita tai sukupolvia. Sukupolvijaot perustuvat ajatukseen sodankäynnin asteittaisesta ja evolutiivisesta kehityksestä. Sodankäynnin menetelmien nopean kehityksen on monesti väitetty mullistaneen sodan tavalla, joka kumoaa aikaisemmat teoriat siitä. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämä on noussut esiin, kun Suomen on toistuvasti väitetty olevan sodassa Venäjän kanssa.
Ovatko sota ja sodankäynti todella muuttuneet niin merkittävästi, että sodan teoria on jäänyt kehityksestä jälkeen? Olemmeko jo sodassa?
Sotatieteilijänä suhtaudun kumpaankin väittämään epäilevästi. Aloitan perusteluni sodan teoriasta, jonka keskeisin tehtävä on vastata kysymykseen siitä, mitä sota on. Sodan teoreettinen pohdinta on välttämätöntä, koska ilman sodan luonteesta kumpuavaa määritelmää on tavallista, että keskustelijat puhuvat toisensa ohi. Jotta keskustelu ei jäisi teoreettiseksi, käyn lopuksi läpi suomalaisen sotapuheen konkreettisia seurauksia.
Sotaa on pohdittu kauan. Vaikka jo muinaisessa Kiinassa ja antiikin Roomassa pohdittiin sodankäynnin yleispäteviä sääntöjä, voidaan varsinaisten sotatieteiden alku jäljittää 1700-luvulla läpilyöneeseen, järkeä ja tiedettä painottaneeseen valistusaatteeseen. Kuten muistakin todellisuuden osa-alueista, uskottiin sodastakin löytyvän empiirisen analyysin avulla yleispäteviä periaatteita.
Sodan luonnetta alettiin pohtia syvällisemmin vasta 1800-luvun alkupuolella. Tätä ennen sota oli perinteisesti ymmärretty väkivallan käyttönä ja aseellisena konfliktina. Oikeusoppineet olivat jo vuosituhansien ajan erottaneet oikeutetun, valtioiden välisen sodan ei-valtiollisten toimijoiden käymästä yksityisestä ja rikollisesta sodasta. Erottelu viittasi sotaan ellei poliittisten yhteisöjen, niin ainakin hallitsijoiden työkaluna. Selvimmin tämän ajatuksen ilmaisi ja toi julki Carl von Clausewitz leskensä postuumisti vuosina 1832–1834 toimittamassa ja julkaisemassa pääteoksessaan Vom Kriege.
Vom Kriege sisältää viimeistelemättömän ja osin ristiriitaisen teorian sodasta. Etenkin kantilaisesta filosofiasta ammentaneen Clausewitzin teoria pohtii sodan luonnetta ja vastaa hänen edeltäjiensä harvoin esittämään kysymykseen mitä sota on. Tästä vastauksesta Clausewitz johtaa yleispätevinä pitämiään ohjeita sille, miten sotaa pitää käydä.
Vaikka ei olisi koskaan lukenut Clausewitzia, on todennäköisesti kuullut hänen tavastaan määritellä sota politiikan jatkeeksi. Tämä usein kuultu määritelmä ei kuitenkaan ole Clausewitzin ensimmäinen tapa määritellä sotaa. Heti teoksensa ensimmäisellä sivulla hän määrittää sodan väkivaltaiseksi teoksi, jonka tarkoituksena on pakottaa vastustaja täyttämään tahtomme. Vasta myöhemmin hän useiden aikalaistensa tavoin jatkoi toteamalla sodankäynnissä käytetyn väkivallan olevan vain politiikan jatkamista toisilla keinoilla.
Clausewitz ymmärtää sodan olotilaksi, jonka luonne kiteytyy sodan toiminnassa – sodankäynnissä – ilmeneväksi väkivallaksi. Politiikan hän vuorostaan näkee sodan ymmärtämiselle ensiarvoiseksi, mutta kuitenkin sodan luonteelle vieraaksi tekijäksi.
Koska sota on politiikan valjastama väline, väkivalta ilman poliittisia tarkoitusperiä ei ole sotaa. Toisaalta Clausewitz myös painottaa, ettei yksipuolinen väkivaltakaan ole sodankäynnin vaatimaa taistelua vaan teurastusta. Tällä tavoin hän nostaa vastavuoroisen väkivallan paitsi sodan luonteeksi, myös sen kriteeriksi.
Ovatko Clausewitz ja häntä seuranneet sotateoreetikot jääneet jälkeen sodankäynnin menetelmien nopeasta kehityksestä? Clausewitzin viimeistelemätöntä ja jo kaksisataa vuotta vanhaa teoriaa on helppo kritisoida. Yksi kritiikin aihe on, että hän vähätteli teknologisen muutoksen vaikutusta sodankäyntiin.
Clausewitzin elinaikana eurooppalaiset armeijat oli varustettu melko yhtäläisesti. Tämän takia teknologisista eroista johtuvat vaikutukset sodankäyntiin olivat marginaalisia. Lisäksi Clausewitzin todistamat merkittävimmät muutokset sotaan ja sodankäyntiin johtuivat yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, ei teknologisesta kehityksestä. Hänellä ei siksi ollut syytä uskoa teknologian nopeaan kehittymiseen.
Teknologinen kehitys kiihtyi kuitenkin teollisen vallankumouksen myötä jo Clausewitzin elinaikana. Hänen kuolemaansa seuranneina vuosikymmeninä esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissota sekä Saksan yhdistymiseen johtaneet sodat todistivat, että teknologista kehitystä on perusteltua pitää yhtenä sodankäynnin muutoksen tärkeimmistä airueista.
Vaikka Clausewitzin suhtautumista teknologiaan voi perustellusti kritisoida, kestävää teoriaa on hankala rakentaa alati muuttuvien teknologisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten tekijöiden päälle. Tästä syystä Clausewitzin vähättelevä suhtautuminen mahdollisti osaltaan hänen pyrkimyksensä rakentaa yleispätevää, kaikkia sotia koskevaa sodan teoriaa.
Yhteiskuntatieteellinen teoria ei voi olla kestävä, jos se kieltää muutoksen. Clausewitzin ratkaisu oli verrata sotaa ympäristönsä mukaan väriään vaihtavaan kameleonttiin. Teoreettisesti hän erotti Kantin ilmiöopin mukaisesti toisistaan niin sodan ja sodankäynnin kuin niiden luonteen ja........