Käsitys lapsen kyvystä surra on muuttunut. Silti surua kohdellaan yhä usein suorituksena, jolla on loppupiste.

Kuinka moni meistä kulkeekaan päivästä toiseen käsittelemätön lapsuuden suru mukanaan?

Kysymys nousi äskettäisestä artikkelista (HS 28.11.). Siinä kaksi noin nelikymppistä naista kertoi, miten heille oli vasta aikuisuudessa auennut tilaisuus käsitellä lapsuudenaikaista sisaruksen kuolemaa ja sitä, miten menetys ja sen käsittelemättömyys muovaavat edelleen jokapäiväistä elämää.

Naiset kertoivat ihmettelevänsä, miksi kukaan ei silloin kysynyt heiltä, miltä tuntuu. Huomio oli vanhemmissa, lapsensa menettäneissä.

Vielä joitakin aikoja sitten lapsi oli tapana ennemmin ohittaa kuin kohdata surussa. Aivan kuin asia ei olisi lapsena ajankohtainen.

Tällaisia kolumnejakin tavataan kirjoitella yleensä vain pyhäinpäivän aikaan, vaikka kuolema ei kysele sopivaa päivää.

ajat ja käsitys lapsen kyvykkyydestä käsitellä menetystä ovat edistyneet. Asia ei silti ole vieläkään yksiselitteisen selvä – saati helppo.

Traumapsykoterapeutti Soili Poijula kertoi HS:n jutussa, että lapsen suru on pelottavaa ja tuskallista myös auttajille. Monelta puuttuu edelleen rohkeus puhua kuolemasta lapsen kanssa, vaikka Poijulasta se kuuluu ammattitaitoon.

Vaikeuskerrointa riittää. Sitä lisää se, että lapsen ilmaisukyky ei usein ole vielä niin kehittynyttä. Pitäisi ensinnäkin osata erotella, mikä on surua, joka voi ottaa myös vaikka huolen tai pelon muodon, mikä vain känkkäränkkää. Sen jälkeen asiaan pitäisi osata vielä tarttua sopivalla tavalla.

Tärkeintä lienee pitää mielessä, että lapsen suru on olemassa. Silti, vaikka se ei selvästi näkyisi tai aikuinen ei sitä suruksi heti tunnistaisi.

Lapsi tai aikuinenkaan ei voi suorittaa surua pois päiväjärjestyksestä ja palata ”normaaliin”, kirjoittaa toimittaja Elina Valkonen. Arkistokuva. Kuva: Aleksi Jalava

Eräs tapaamani leski-yksinhuoltajaäiti kertoi alkaneensa pitää päiväkodissa ja koulussa surun kertauskursseja.

Hän kertoi, että tieto perhettä kohdanneesta surusta otettiin hienosti vastaan. Mutta tietoisuus siitä tuntui häviävän nopeasti. Äidin piti jaksaa muistuttaa, että tilanne ei ole ohi.

Toinen pojista oli aika ajoin yhtä tulta ja tappuraa, nyrkit pystyssä. Surua sekin enimmäkseen oli, kun pintaa vähän rapsutti.

Näin käy myös aikuisille. Tietyn ajan kuluttua surun arvellaan olevan ikään kuin suoritettu ja elämän palanneen ”normaaliin”.

Surevan maailmassa sitä, mihin palata, ei ole. On vain jotakin uutta, jossa suru on paikkaansa hakevana, mutta ikuisena osana.

Tilastokeskuksen mukaan toisen vanhempansa menettää Suomessa vuosittain vajaat pari tuhatta alaikäistä. Puhumattakaan menetetyistä lapsista, puolisoista, sisaruksista, isovanhemmista, ystävistä tai lemmikeistä.

Olemme jokainen kaiken kokemamme summa. On vaikea sivuuttaa esimerkiksi koulutuksen tai harrastusten meihin jättämiä jälkiä. Miksi sivuutamme niin helposti kuoleman ja menetyksen jäljet?

Huonoon päivään on tuhansia syitä minkäikäisenä tahansa. Voisiko epämääräinen olo tai käytös välillä ollakin ulos puskevaa surua, jota mieli ja keho yrittävät käsitellä?

Kirjoittaja on toimittaja, joka on menettänyt läheisensä.

Ei vielä kommentteja

Ole ensimmäinen ja kerro ajatuksesi.

Kirjaudu sisään osallistuaksesi keskusteluun

Luo tunnus tai kirjaudu sisään, jotta voit kommentoida ja arvioida muiden kommentteja.

QOSHE - Kolumni| Lapsen suru on hankala kohdattava – Sitä on vaikea tunnistaa ja se unohtuu helposti, vaikka se kulkee aina mukana - Elina Valkonen
We use cookies to provide some features and experiences in QOSHE

More information  .  Close
Aa Aa Aa
- A +

Kolumni| Lapsen suru on hankala kohdattava – Sitä on vaikea tunnistaa ja se unohtuu helposti, vaikka se kulkee aina mukana

11 1 2
04.12.2022

Käsitys lapsen kyvystä surra on muuttunut. Silti surua kohdellaan yhä usein suorituksena, jolla on loppupiste.

Kuinka moni meistä kulkeekaan päivästä toiseen käsittelemätön lapsuuden suru mukanaan?

Kysymys nousi äskettäisestä artikkelista (HS 28.11.). Siinä kaksi noin nelikymppistä naista kertoi, miten heille oli vasta aikuisuudessa auennut tilaisuus käsitellä lapsuudenaikaista sisaruksen kuolemaa ja sitä, miten menetys ja sen käsittelemättömyys muovaavat edelleen jokapäiväistä elämää.

Naiset kertoivat ihmettelevänsä, miksi kukaan ei silloin kysynyt heiltä, miltä tuntuu. Huomio oli vanhemmissa, lapsensa menettäneissä.

Vielä joitakin aikoja sitten lapsi oli tapana ennemmin ohittaa kuin kohdata surussa. Aivan kuin asia ei olisi lapsena ajankohtainen.

Tällaisia kolumnejakin tavataan kirjoitella yleensä vain pyhäinpäivän........

© Satakunnan Kansa


Get it on Google Play