Onko reilua, että hiljaisuudesta pitää maksaa ylimääräistä?

Kun mikään muu ei auttanut, opettaja haki luokan ilmoitustaululta nuppineulan ja määräsi: Täällä pitää olla niin hiljaista, että kuulee, kun nuppineula putoaa!

Se oli meistä ekaluokkalaisista kiinnostavaa. Kuka kuulisi ensimmäisenä? Opettaja piti nuppineulaa ovelan näköisenä selkänsä takana ja odotti, kun rauha laskeutui.

Hän pitkitti pudottamista, lepuutti korviaan ja nautti. Me oppilaat emme voineet hiiskahtaakaan, ettemme olisi pilanneet hauskaa kisaa. Hiljaisuus kuulosti melkein ääneltä.

Kun nuppineula helähti vienosti lattiaan, alkoi ennen kuulumaton kapeli: Nyt! Nyyyt! Mää kuulin! Opettaja-opettaja, mää kuulin! Mää ekana! Määpä!

Ehkä opettaja laski, että pienikin hiljainen hetki korvaa syntyvän mekkalan. Jos vaikka minuutin saisi huilata kaikelta hälyltä, rymyltä, äläkältä, meteliltä. (Asian tärkeyttä kuvaa jo synonyymien määrä!)

Nykyään käyn kouluissa harvakseltaan, ja niiden äänimaailma pääsee aina yllättämään. Ihailen ja ihmettelen heitä, kenelle ne ovat jatkuvana työympäristönä.

Ne taivaaseen asti korkeat, kaikuisat yhteisaulat, käytävien kakofoniat, ruokaloiden yhteishuudot. Vanhan ajan tapa, että syödessä pitää olla hiljaa, alkaa vaikuttaa........

© Maaseudun Tulevaisuus