Uuno Kailaan runo Suomalainen rukous (1931) antoi kansakunnalle uskoa hädän hetkellä. Runo muistuttaa yhä arvojen merkityksestä hyvälle yhteiskunnalle, kirjoittaa presidenttiehdokas Sari Essayah.
Kuva: Juha Salminen / HS, WSOY
Puolivälin kyläkoulun itsenäisyysjuhla vuonna 1977: neljän luokka-asteen kaikki 24 oppilasta ovat ahtautuneet yläluokkaan, väliovi yhdistettyyn puutyö- ja jumppasaliin on avattu, ja pulpetit ja höyläpenkit on työnnetty seinustoille. Askarrellut siniristilippunauhat koristavat puolapuita, ja sinivalkoinen kynttilä palaa opettajan pöydällä.
Suomen lippu on nostettu jo aamulla salkoon, vanhemmat ja kyläläiset ovat tulleet koululle, ja viikkoja harjoiteltu ohjelma on valmis esitettäväksi. Vatsanpohjasta pienesti kipristää – muistanko varmasti sen pitkän runon joka säkeen, opettaja on kyllä luvannut kuiskata avuksi. Vähän värisevällä äänellä aloitan: ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs!” Ja ennen kuin huomaankaan, lausun jo viimeistä säettä: ”Alati synnyinmaalle siipies suoja suo!” Huh – runo kunnialla lausuttu, ja tunnelma harras ja arvokas.
Siinä ensimmäiset pienen koululaisen muistot itsenäisyyspäiväjuhlasta. Kuulun sukupolveen, jolle itsenäinen Suomi ja rauha ovat olleet itsestäänselvyyksiä; jostain muusta todellisuudesta muistuttivat vain Pro Patria -taulut eri kouluasteiden rakennusten käytävillä. Vasta myöhemmin ymmärsin, että alakouluni juhlayleisön joukossa oli sodan käyneitä, sen varjossa eläneitä ja kasvaneita – niitä, joiden silmät sumenivat sankarivainajien muistotaulua katsoessa. Heille Suomalainen........