Hyvä italialainen sotaelokuva – se jos mikä on oksymoron: ilmaus, joka on ristiriidassa itsensä kanssa.

Toki Rooma, avoin kaupunki (1944) oli sotaa kuvaava elokuva – ja millainen! Anna Magnani säväytti niin, että Juri Gagarin halusi lähettää ensimmäiset terveiset avaruudesta juuri hänelle. (Muisti sitten myös käsketyn terveisten kohteen, neuvostokansan.) Mutta siinä elokuvassa on siviilien näkökulma, ilman varsinaista sotimista, joka onkin italialaisille etäinen teema. Jos etsii heidän urotöitään sotureina, on paras palata muinaiseen Roomaan.

Nyt olen nähnyt hyvän italialaisen sotafilmin. Comandante (ohjaaja Edoardo De Angelis) avasi Venetsian festivaalin. Suomessa sen näki Hangon piskuisilla elokuvajuhlilla.

Juoni perustuu tositapaukseen. Lokakuussa 1940 italialainen sukellusvene upotti Atlantilla belgialaisen kauppalaivan, joka oli viemässä Amerikasta Englantiin lentokoneen osia ja muita sotatarvikkeita. Vastoin määräyksiä sukellusveneen päällikkö Salvatore Todaro päätti ottaa kyytiin 26 haaksirikkoutunutta flaamia ja viedä heidät Azoreille eli puolueettoman Portugalin alueelle.

Se onnistui. Maihin mennessään belgialaiskapteeni kysyy italialaiselta, miksi teitte näin. Todaro ei toista aiempia perusteluitaan – ihmisyys, merten ikivanha laki, joka vaatii auttamaan haaksirikkoisia, uskontokin, sillä hän esittäytyy belgialaisille pelkällä etunimellään, joka merkitsee Vapahtajaa (tavanomainen nimi Sisiliassa, kasteessa sen on saanut moni mafiosokin). Nyt kapteeni vastaa kollegan kysymykseen: koska olemme italialaisia.

Tarinansa ohessa elokuva ruotiikin italialaisuutta: on heimoja kuin meillä Tuntemattomassa sotilaassa, marssilaulu muistuttaa lemmenlaulua, ja napolilainen kokki on keskeinen hahmo. Perillä Azoreilla hän kysyy, mitä herkkuaan belgialaiset haluaisivat. Ranuja, niin kuin nykylapset täällä tietävät. Italialaisten nyrpeät ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Onko se ruokaa?

Ennen kaikkea elokuva on väkevä puheenvuoro nyky-Italiaa raastavaan kansalliseen keskusteluun siitä, miten hoitaa Välimeren yli tulvivaa pakolaisaaltoa. Ei osoittelevasti eikä suorana ratkaisumallina, vaan muistutuksena ihmisyyden säilyttämisen merkityksestä kaikissa oloissa.

Sama kysymys kuplii meillä itärajalla. Olisi kaunista virittää soppatykit ja ottaa pakolaiset vastaan ihmisyyden pohjalta. Mutta kysymyksessä on Venäjän yritys kiusata ja horjuttaa Suomea. Siellä tiedetään hyvin, että suomalaiset pyrkivät noudattamaan pykäliä ja ovat niin rehellisiä, että se heidän näkökulmastaan on jo tyhmyyttä. Sitä yritetään käyttää hyväksi.

Pakolaisista ja heidän kohtalostaan Venäjän johto ei piittaa. Asenne on sama kuin Saksan U-Booteja johtaneella amiraali Karl Dönitzillä italialaisen pelastusoperaatioon: tämä on sotaa eikä lähetystyötä. Kunpa me täällä paineen allakin pystyisimme olemaan suistumatta noin syvälle. Riittävä kovuus, mutta samalla ihmisyyttä.

Tosiasioista vaikeneminen, lavastus ja suora valehtelu ovat helposti palanneet Venäjän ulkopolitiikan arsenaaliin kuin Mainilan laukausten päivinä. Rajan sulkemisesta ja muista ongelmista syytetään Suomea, vaikka naapuri on omilla toimillaan rakentanut tilanteen. Nato-jäsenyys esitetään Suomen pahansuopuutena mainitsematta lainkaan, että meidät liitti Natoon presidentti V. V. Putin hyökkäämällä Ukrainaan. Lupaillessaan vaikeuksia Suomelle hän vielä naureskelee niin kuin Vastaamon tietomurrosta ja kiristyksestä syytetty oikeudessa ennen kuin kai asianajaja neuvoi naaman peruslukemille.

Putin tuskin neuvoja kaipaa, hänhän on itse juristi.

Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.

QOSHE - Kolumni| Välimerellä kuplii sama ongelma kuin meillä itärajalla - Kimmo Rentola
menu_open
Columnists Actual . Favourites . Archive
We use cookies to provide some features and experiences in QOSHE

More information  .  Close
Aa Aa Aa
- A +

Kolumni| Välimerellä kuplii sama ongelma kuin meillä itärajalla

7 25
02.01.2024

Hyvä italialainen sotaelokuva – se jos mikä on oksymoron: ilmaus, joka on ristiriidassa itsensä kanssa.

Toki Rooma, avoin kaupunki (1944) oli sotaa kuvaava elokuva – ja millainen! Anna Magnani säväytti niin, että Juri Gagarin halusi lähettää ensimmäiset terveiset avaruudesta juuri hänelle. (Muisti sitten myös käsketyn terveisten kohteen, neuvostokansan.) Mutta siinä elokuvassa on siviilien näkökulma, ilman varsinaista sotimista, joka onkin italialaisille etäinen teema. Jos etsii heidän urotöitään sotureina, on paras palata muinaiseen Roomaan.

Nyt olen nähnyt hyvän italialaisen sotafilmin. Comandante (ohjaaja Edoardo De Angelis) avasi Venetsian festivaalin. Suomessa sen näki Hangon piskuisilla elokuvajuhlilla.

Juoni perustuu tositapaukseen. Lokakuussa 1940 italialainen sukellusvene upotti Atlantilla belgialaisen kauppalaivan, joka oli viemässä Amerikasta Englantiin lentokoneen osia ja........

© Helsingin Sanomat


Get it on Google Play