Meidän pitää vaatia ehdokkailtamme visiota siitä, kuinka yhteistä kotimaatamme tulisi kehittää. Muutosten pelkääminen on harvoin oikea vaihtoehto.
Pasilan asema, perjantai-ilta. Valkoinen Toyota irtautuu aukiolle pakkautuneesta taksiletkasta. Varmistan, että rekisterinumero täsmää, ja heilautan kuljettajalle merkiksi kättäni. Hetki sitten varaamani kyyti on saapunut.
Näin se menee. Heinäkuun 2018 taksilain muutoksen jälkeen olen pyrkinyt kiertämään taksitolpat kaukaa. Kokeilujen kautta olen löytänyt mieleiseni taksisovelluksen: hinta on kilpailukykyinen, ja homma tuntuu muutenkin toimivalta.
Puolen tunnin kotimatka sujuu tällä kertaa koulutetun, Suomessa vuosia asuneen Bangladeshista kotoisin olevan kuljettajan kanssa rupatellessa. Sivistyn taas yhden elämäntarinan verran.
Vuosien varrelle on toki toisenlaisiakin kokemuksia mahtunut. Katson silti hyötyneeni taksiliikenteen suuresta murroksesta. Ainakin minulla on vapaus valita kyytini.
Taidan kerjätä verta nenästäni.
Sipilän hallituksen liikenneministerin Anne Bernerin (kesk) läpi runnoma liikennepalvelulaki on viime vuosien haukutuin uudistus. Se vapautti ennen tiukasti säädellyn taksiliikenteen markkinoiden ehdoilla toimivaksi. Ajatus oli lisätä tarjontaa ja tarjota asiakkaille valinnan vapautta hinnassa ja laadussa. Kauniita tavoitteita siis.
Lopputulos oli monella tapaa katastrofi, jota on sittemmin yritetty paikkailla valvonnalla ja taksisääntelyn lakitason korjaussarjalla. Taksiliikenteeseen ehtivät kuitenkin tulla viidakon lait, kun tolpat täyttyivät kaikenkirjavista ajoneuvoista sekä kieltä ja kaupunkia osaamattomista kuskeista.
Suomalaisten luottamus takseihin romahti. Etenkin niin sanottujen villien taksien hinnat tuottivat yllätyksiä, taksitolpilla nujakoitiin ja veronkierto yleistyi.
Sääntelyn poistuminen tuotti maaseudulle taksipulan, kun päivystysvelvoitetta ei enää ollut. Kelan kyytien varassa olevat odottelivat turhaan sovittua autoa saapuvaksi.
Kansan suussa liikenneministerin nimi alkoi kuulostaa enemmän kirosanalta kuin erisnimeltä. Voi perneri, minkä teitkään!
Eduskuntavaaleihin on vajaat kaksi kuukautta. Helsingin Sanomat avasi oman vaalikoneensa kuluvalla viikolla. Se on jälleen ahkerassa käytössä, kun äänestäjät pyrkivät löytämään omia arvojaan ja näkemyksiään vastaavan ehdokkaan.
Monesta asiasta, kuten turvallisuuspolitiikasta, keskeiset puolueet ovat nyt hyvinkin yksituumaisia. Selkeitä erojakin löytyy, sekä talouspolitiikasta että suhteesta ilmasto- ja ympäristöasioihin. Jakolinjat kävivät ilmi muun muassa HS:n keskiviikkona järjestämässä ilmasto- ja luontotentissä, jossa tentattavina olivat eduskuntapuolueiden puheenjohtajat.
Joku heistä on Suomen seuraava pääministeri, ja vaalien jälkeen muodostettavine hallituksineen hän tulee olemaan paljon vartijana. Euroopassa on sota, Suomi sukeltaa taantumaan, ja ilmastokriisi sekä luontokato vaativat ripeitä toimia.
Miksi siis muistella surullisen kuuluisaa taksilakia? Emmekö ole nyt paljon tärkeämpien kysymysten äärellä?
Toivon hartaasti, että päättäjillä on viisautta tehdä edeltäjiään parempaa työtä yhteiskunnan kehittämiseksi. Taksiuudistuksen vaikutusten ennakointi meni metsään, ja on ilmeistä, että uudistuksen valmistelua leimasi katteeton markkinausko.
Uskallan silti uskoa muutokseen. Koko Suomen ja suomalaisten kannalta olisi tuhoisaa lannistua jo etukäteen ilmeisten tulevaisuuden haasteiden äärellä. Suomen on aika siirtyä Bernerin varjosta eteenpäin. Uudistukset voivat myös onnistua.
Tikkataulun taustapahviksi voisi vaihtaa vaikka erään hyvin tuntemamme, viattomia siviilejä ja omiakin nuoria miehiään tapattavan sotarikollisen kuvan.
Vaaleissa meidän pitää vaatia ehdokkailtamme visiota siitä, kuinka yhteistä kotimaatamme tulisi kehittää. Paikoilleen asettuminen ja muutosten pelkääminen on harvoin oikea vaihtoehto; myös mitään tekemättömyys on valinta
Monella elämänalueella aloite on jo siirtynyt poliitikoilta yksityisille yrityksille, jotka kirittävät meitä niin tuottavuuden kasvuun kuin ilmaston kannalta kestävämpiin ratkaisuihinkin. Tässä kehityksessä poliittiset päättäjät eivät voi jäädä sivustaseuraajiksi, vaan heidän tulee luoda raamit muutokselle ja samalla itse oivaltaa mahdollisuudet, joita esimerkiksi uuden teknologian käyttöönotto tarjoaa Suomelle.
Saattoi olla, että Anne Berner päästi korkin pullosta liian varhain ja äkkinäisesti. Homma meni reisille. Suunta saattoi olla silti oikea, ja paine henkilöliikenteen sääntelyn keventämiseen olisi tullut vastaan joka tapauksessa.
Hyvät ehdokkaat, uskaltakaa ajatella isosti ja olla rohkeita. Takaiskuja voi tulla, mutta katse pitää suunnata eteenpäin.
Toyota kaartaa kotipihaani. Kiitän kyydistä, ja kuittaan kännykällä arvioksi täydet viisi tähteä.
Kirjoittaja on vt. vastaava päätoimittaja.
Kolumni| Olisiko aika pyristellä eroon Bernerin varjosta?
7
1
19.02.2023
Meidän pitää vaatia ehdokkailtamme visiota siitä, kuinka yhteistä kotimaatamme tulisi kehittää. Muutosten pelkääminen on harvoin oikea vaihtoehto.
Pasilan asema, perjantai-ilta. Valkoinen Toyota irtautuu aukiolle pakkautuneesta taksiletkasta. Varmistan, että rekisterinumero täsmää, ja heilautan kuljettajalle merkiksi kättäni. Hetki sitten varaamani kyyti on saapunut.
Näin se menee. Heinäkuun 2018 taksilain muutoksen jälkeen olen pyrkinyt kiertämään taksitolpat kaukaa. Kokeilujen kautta olen löytänyt mieleiseni taksisovelluksen: hinta on kilpailukykyinen, ja homma tuntuu muutenkin toimivalta.
Puolen tunnin kotimatka sujuu tällä kertaa koulutetun, Suomessa vuosia asuneen Bangladeshista kotoisin olevan kuljettajan kanssa rupatellessa. Sivistyn taas yhden elämäntarinan verran.
Vuosien varrelle on toki toisenlaisiakin kokemuksia mahtunut. Katson silti hyötyneeni taksiliikenteen suuresta murroksesta. Ainakin minulla on vapaus valita kyytini.
Taidan kerjätä verta nenästäni.
Sipilän hallituksen liikenneministerin Anne Bernerin (kesk) läpi runnoma liikennepalvelulaki on viime vuosien haukutuin uudistus. Se vapautti ennen tiukasti säädellyn taksiliikenteen markkinoiden ehdoilla toimivaksi.........
© Helsingin Sanomat
visit website