Kirjan maailma luodaan näyttämölle teatterin ehdoilla, niin sen pitääkin olla, mutta silti en aina pysty irrottautumaan kirjasta, vaan se vyöryy esityksen yli kuin tulva, kirjoittaa Aamulehden toimittaja Tiina Vuorimäki.

Aamulehti

Painan teatterin läppätuolin istuimen alas ja asetun paikalleni. Katselen muita ihmisiä ja odotan jännityksellä esitystä. Vastaako se mielikuvaani?

Eri taidemuotoja ei pitäisi vertaille keskenään, mutta kyllä ne vaikuttavat toisiinsa. Kirjan lukeminen on ainakin minulle niin vahva kokemus, että se tunkeutuu teokseen perustuvaan teatteriesitykseen. Pulma ei ole, että tiedän juonen, vaan jokin muu laajempi asia, jota en oikein pysty pukemaan sanoiksi. Lähiaikoina olen nähnyt kaksi kirjaan pohjalta dramatisoitua teatteriesitystä, joista toisen kirjan olin lukenut.

Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä sai keskiviikkona ensi-iltansa Elena Ferranten Hylkäämisen päivät -teokseen perustuva samanniminen näytelmä. En ollut lukenut kirjaa ja näytelmä teki valtavan vaikutuksen. Mari Turusen tulkitsema Olga tulee jätetyksi yllättäen. Hylätyn tuska ja absurdikin käytös sekä toipuminen menivät ihon alle. Näytelmä pyöri mielessäni yötä myöten.

Toisin kävi Tampereen Työväen Teatterin Katrinan kanssa. Olen hiljattain lukenut Sally Salmisen Katrinan Juha Hurmeen suomennoksena. Näytelmä on hyvä, mutta lukukokemukseni vyöryi sen yli kuin tulva. Jonna Järnefelt oli lähellä mielikuvani Katrinaa, mutta moni muu asia ei ollut. Päässäni oli valmiit kuvat, millainen oli Katrinan tie talontyttärestä kalastan vaimoksi Ahvenanmaalle. Jäin kirjan vangiksi, enkä kyennyt irrottautumaan luomastani maailmasta, joka oli tietenkin erilainen kuin näyttämölle luotu.

Eräälle ystävälleni kävi päinvastoin, koska hän oli lukenut Hylkäämisen päivät, mutta ei Katrinaa.

Kyseessä ovat eri taidemuodot, molemmilla on omat vahvuutensa. Kirjan maailma luodaan näyttämölle uudelleen teatterin ehdoilla, niin sen pitääkin olla. Oleellisen nostaminen esiin ja karsiminen, koska esitysaika on rajallinen. Minua harmittaa, etten aina pysty irrottautumaan kirjasta ja se vyöryy esityksen yli kuin tulva.

Joskus erilainen tulkinta on virkistävä, esimerkiksi Komediateatterin Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -seikkailu Baskerville koira ei ole synkeää draamaa nummilta, vaan aikalailla railakasta menoa.

Ymmärtääkseni ongelma on melko yleinen – ainakin ystäväpiirissäni aiheesta keskustellaan melko usein. Eikä ihme, koska kirjat ja teatteri ovat kulkeneet käsi kädessä pitkään, tunnetuista klassikoista on tehty näytelmäversioita kymmeniä kertoja. Suomessa yksi tällainen on Väinö Linnan teos Täällä Pohjantähden alla, joka nähdään kesällä Pyynikin kesäteatterissa Tampereella. Pitäisiköhän lukea kirjasarja taas kevään aikana!

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja