Opettajana oleminen on hienoa, eteen tulee ties mitä, kirjoittaa äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Tiina Keskinen kolumnissaan.

Oppilas pysäyttää minut koulun käytävällä. Hän katsoo silmiin, hymyilee leveästi ja kysyy:”Saako halin?” Olen niin yllättynyt, että minun täytyy tarkistaa, mitä hän oikein sanoi. “Siis mitä?” kysyn ja hän toistaa kysymyksen:”Saako halin?”

Halin jälkeen pyyhällän opettajanhuoneeseen. Olen kiusaantuneen riemastunut vilpittömästä halipyynnöstä, mutta opettajaminäni sanoo, että opettaja ei kuitenkaan ole se, joka on tarkoitettu oppilaan halipulaa poistamaan. Saatan kyllä halata kevätjuhlassa koulusta pois lähteviä yhdeksäsluokkalaisia tai jonkin ison ilon tai surun kokenutta oppilasta ja myös vanhoja oppilaita, jotka tulevat moikkaamaan. Mutta arkihali tuosta vaan?

Juttelemme kollegoiden kanssa aiheesta, joku sanoo, että hän on kieltäytynyt haleista, muut nyökyttävät vieressä. Olen kollegoiden kanssa samaa mieltä, mutta pohdin, että ei ole ihan helppoa vastata oppilaan pyyntöön, että et saa halia. Kieltoa täytyy harjoitella, ettei vaikuta tylyltä ja epäkohteliaalta. Seuraavalla kerralla vetoan halilakkoon. Oppilas kysyy: “Koska se sun halilakko sitten oikeen päättyy?” Opettajana sitä täytyy osata vastata kaikenlaisiin kysymyksiin.

Minulla on tosin oppilas, jonka kysymyksiin vastaaminen vaatii ponnisteluja. Hänen yleissivistyksensä on aivan omaa luokkaansa, kuten myös hänen huumorintajunsa. Meidän välillemme on muodostunut hauska leikki. Hän tulee joka viikko luokseni virne kasvoillaan ja aloittaa näin: “Lehtori Keskinen, minulla olisi teille pari kysymystä.” Kysymykset ovat mielipuolisen vaikeita.

Hän on kysynyt minulta, mitä mieltä olen Sapirin-Whorfin hypoteesistä, ithkuilin kielen sijamuotojen määrästä, länsigermaanisen murrejatkumon asteittaisesta rapautumisesta ja niin edelleen. Vastaan aina puutaheinää, ja hän nyökkäilee hyväksyvästi. Minä vastavuoroisesti esitän hänelle aina jonkin tyhmän kysymyksen: “Syötkö mieluummin mädäntyneen omenan vai elävän madon?”

Opettajana oleminen on hienoa. Eteen tulee ties mitä.

Opettamisen ohessa olen viikon aikana oikolukenut kirjoittamista harrastavien oppilaideni kaunokirjalliset tekstit. Olen varma, että toinen on vielä jonakin päivänä Finladia-ehdokas ja toinen tulee kirjoittamaan murrosikäisille loistavia dekkareita.

Olen sydän sykkyrällä murehtinut oppilaita, joita kiusataan tai syrjitään. Tarkkailen yksinäisiä, katselen, kuka heidän kanssaan juttelee tai ei juttele. Vielä illallakin huoli saattaa kiertää mielessä. Millä ihmeellä kiusaajat ja heidän hännystelijänsä saisi muuttamaan suuntaa?

Opettajan työ voi olla raskasta tai kepeää, surullista tai iloista – mutta merkityksetöntä se ei ole ikinä.

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija