Mitä järkeä on jälki-istunnoissa, kysyy opettaja Tiina Keskinen kolumnissaan.

Oli joulunalusviikon maanantai, torstaina olisi koulumme joulujuhla ja viikonloppuna joulu.

Koulun kiivas loppusyksy painoi jaloissa. Perheen jouluvalmisteluihinkin olisi ollut kiire. Mutta ei auttanut; kohdalleni oli osunut vuoden viimeisen jälki-istunnon valvonta yhdessä kollegan kanssa.

Koulu alkoi hiljentyä, viimeisetkin olivat lähdössä kotiin. Me kaksi opettajaa ja kuusi jälki-istujaa raahustimme kohti luokkaa, johon iltapäivän hämärä oli laskeutunut. Ilmapiiri oli kireä. Luokassa oli meteliä. Nälkäiset alkoivat syödä, joku joi tuoremehua, osa räpläsi kännyköitä. Eli he tekivät kaikkea sitä, mistä meidän opettajien virkavelvollisuuden nimissä piti heitä kieltää.

Väsyneenä oli vaikea välttää provokaatiota. Sanoin, että nyt joka iikka hiljaa ja että minä olin luokassa pitkän koulupäivän päätteeksi siksi, että he olivat törttöilleet koulussa, että nyt en jaksaisi minkäänlaista vastaansanomista. Uhmakkain oppilaista vastasi, että meidän opettajien oli turha valittaa jälki-istunnon valvomisesta, itse olimme ammattimme valinneet. Totta. Turha sitä oli kieltää. Joku nälkäinen syytti meitä kohtuuttomuudesta, kun emme sallineet jälki-istunnossa syömistä. Totta sekin. Voin suorastaan huonosti, kun mietin murrosikäisten poikien nälkää pitkän koulupäivän päätteeksi. Miksi he eivät voisi syödä ja juoda? Sitähän ei missään pykälässä ole kielletty. En voinut kollegan seurassa kuitenkaan alkaa lepsuilla, aikuisten piti seistä yhdessä rintamassa.

Hiljalleen tilanne rauhoittui. Tunnelma muuttui nuutuneen välinpitämättömäksi. Sisälläni kiehui. Miksi jälki-istunnoista ei päästä eroon? Mitä järkeä niissä on?

Yksi uhmakkaista istujista oli oma oppilaani. Hän on loistava kirjoittaja. Vein hänen eteensä paperin ja kuiskasin, että kirjoita jotakin tästä hetkestä. Hän otti paperin ja nyökkäsi. Otsikoksi hän kirjoitti: Koulun sisäinen vankila.

Tässä pieni osa istujan tekstistä:

Minuutit kuluvat hiljaa eteenpäin ja hilpeät ilmeet katoavat. Hiljaisuus valtaa luokan. Osalla on päät kiinni pulpetissa, ja he saattavat jopa nukkua. Luokan yksityiskohdat tulevat tutuiksi. Montako raitaa putkissa on? Ensimmäinen tunti on kulunut, suurin osa oppilaista poistuu hymyillen meille muille ketkä jäämme. Nappaavat puhelimensa ja lähtevät nopeasti karkuun. Penkki tuntuu nyt kovalta ja vasen jalka puutuu uudestaan ja uudestaan. Vilkaisen kelloa. On aina hyvä tunne, kun ei ole hetkeen katsonut kelloa ja se onkin enemmän kuin luulin. Tutkin taas ympäristöä. Mikään ei ole muuttunut. Putkissa on edelleen sama määrä raitoja. Kello soi. Katson opettajaa, joka sanoo: ”Jälki-istunto on päättynyt.” Lähden kotiin ja mietin, mitä kaikkea muut ovat tehneet kun olin itse koulun sisäisessä vankilassa.

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.

QOSHE - Kolumni| Usein toistuva kokemus sai kokeneen tamperelaisopettajan sisällä kiehumaan: ”Miksi jälki-istunnoista ei päästä eroon?” - Tiina Keskinen

account_circle info brightness_medium cancel view_agenda grid_view