Viekö negatiivinen uskonnonvapaus suomalaiselta urheilijalta vapauden kantaa kaulassaan ristiä, vai ollaanko tässä nyt ylitetty maalilinjan lisäksi myös hyvien tapojen ja terveen järjen raja? Tätä kysyy kolumnissaan Aamulehden toimittaja Tiia Lesonen.

Aamulehti

Kun maastohiihtäjä Anne Kyllönen hiihti maaliin Tour de Skin sprintin jälkeen loppiaisena, paljastui Ilta-Sanomien mukaan hänen rintamuksellaan kaulaketjussa roikkunut risti. Kyllösen mukaan risti ei ollut tietoisesti esillä, vaan pysyy yleensä piilossa. Tällä kertaa vetoketju oli temppuillut. ”Hiihdossa voi vedellä rikkinäisellä vetoketjullakin. Mutta aina minulla on risti kaulassa”, Kyllönen lehden mukaan sanoi ja sulloi korun kiireesti takaisin paitansa alle.

Miksi ihmeessä?

Näyttäytyykö tässä ilmiö, josta Pirkanmaan kristillisdemokraattien puheenjohtaja Piia Nurmela kirjoitti niin ikään loppiaisena Aamulehden mielipideosastolla? Hänen mukaansa Suomessa on positiivisen uskonnonvapauden sijaan alettu toteuttamaan yhä enemmän negatiivista uskonnonvapautta eli vapautta uskonnosta. Hän oli huolissaan, että varhaiskasvatuksessa rajataan koko lapsiryhmän osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin, koska muutaman vakaumus on eri.

Suomessa on kaksi kansankirkkoa, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Luterilaisuus näkyy muun muassa siinä, että kristilliset pyhäpäivät, kuten joulu ja loppiainen ovat yleisiä vapaapäiviä. Opetushallituksen linjaus on, että koulujen juhlissa yksittäisiä virsiä ja uskontoon viittaavia elementtejä voi olla, sillä niitä voidaan pitää osana suomalaista kulttuuriperinnettä.

Joulunaikaan vakaumuskeskustelu saa uutta kipinää, sillä mitäpä muutakaan kauneimmat joululaulut, enkelit ja seimet paimenineen edustavat. Onko oikein opettaa lapselle joulun sanomaa laulujen muodossa, jos ei halua kastaa lastaan? Pitäisikö uskonnollisten vapaapäivien olla mahdollisia vain kirkkoon kuuluville?

Sanonnan mukaan et voi sekä syödä kakkua että säästää sitä.

Suomen suurin nuorisojärjestö Suomen Partiolaiset – Finlands Scouter ry ilmoitti kaksi vuotta sitten olevansa uskonnollisesti sitoutumaton, ja partiolupauksesta poistettiin viittaukset uskontoon. Samaan aikaan lippukuntia on kannustettu solmimaan taustayhteisösopimuksia seurakuntien kanssa, mikä vaikuttaa ristiriitaiselta. Yli 30 vuoden partiokokemuksella voin sanoa, että uskonnonvapaus on toiminut jo ennen uudistusta. Eri uskonnot on otettu huomioon, esimerkiksi leirikirkkoon osallistuminen on ollut vapaaehtoista. Koen, että keskustelua käytiin aiemmin jopa enemmän, kun pohdittiin erilaisia tapoja osallistua. Se olisi varmasti mahdollista muissakin instituutioissa.

Vaikkei minun osallistumistani ole rajannut muu kuin lapsiperheen kiireet, olin jouluyön messussa ensimmäistä kertaa. Vahvimpana viestinä saarnasta mieleeni jäi: kun suorituskeskeisyys on yhä yleisempää, armollisuus itseä kohtaan on entistä tärkeämpää. Ajatusta voisi laajentaa armollisuuteen lähimmäisiä kohtaan, myös uskonnollisuuden ja vakautuksettomuuden välillä tasapainoillessa.

Vaikka koen vieraantuneeni kirkosta esimerkiksi tasa-arvokysymyksissä, en toivoisi, että lapsille opetetaan uskonnonvapauden sijaan uskonnon salailua. On hyvin vieras ajatus, että suomalaishiihtäjän täytyisi pitää ristiriipuksensa piilossa paitansa alla.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.