Seuraamuksetonta somettelua ei kannata sekoittaa oikeaan protestointiin ja vaatia nojatuolista muita tekemään asioita, joita itse luulee tekevänsä, kirjoittaa Aamulehden toimittaja Ilari Leppäniemi.

Aamulehti

Saksalaiskirjailija Hans Fallada sai pian toisen maailmansodan jälkeen haltuunsa Gestapon kansiot Otto ja Elise Hampelista. Työväenluokkainen berliiniläispariskunta oli käyttänyt vuodet 1940–1942 natsien vastaiseen myyräntyöhön. He kirjoittivat käsin Hitlerin hallintoa vastustaneita postikortteja ja jättivät niitä kerrostalojen rappukäytäviin kanssasaksalaisten löydettäviksi. Lähes 300 korttia kirjoitettuaan Hampelit jäivät kiinni, ja heidät teloitettiin vuonna 1943.

Tarina sai kaunokirjallisen muodon Falladan vuoden 1947 romaanissa Jeder stirbt für sich allein. Se on suomennettu kahdesti, vuonna 1949 nimellä Kukin kuolee itsekseen ja vuonna 2013 nimellä Yksin Berliinissä. Romaania pidetään yhtenä tärkeimmistä natsivallan aikaisten tavallisten saksalaisten vastarintaa kuvanneista teoksista.

Viime ajat ovat saaneet ajattelemaan, mikä on kansalaisrohkeutta ja mikä jotakin muuta.

Kuten tiedetään, Suomen kaltaisessa maassa omien ajatusten kertominen on tänään helpompaa kuin koskaan ennen. Ei tarvitse kuin kirjautua sosiaalisen median palveluun ja kertoa, ettei hyväksy Venäjän sotaa Ukrainassa ja jalkapallon MM-kisoja Qatarissa.

Joillain on tarve piikitellä ihmisiä, jotka liittävät itsensä osaksi näiden meille itsestäänselvien näkemysten kuoroa, mutta valtaosalla ei liene mitään ilmiötä vastaan. Yhden harhan se voi kuitenkin aiheuttaa, ja se on tunnistettava. Seuraamuksetonta somettelua ei kannata sekoittaa oikeaan protestointiin, ja vaatia nojatuolista muita tekemään asioita, joita itse luulee tekevänsä.

Näkökulma on hyvä muistaa muodostettaessa ajatuksia tavallisten venäläisten vastuusta maan hyökkäyssodassa. On kiinnostavaa kysyä itseltään, miten toimisin huomenna, jos olisin sotaa vastustava Moskovan asukas. Olemme äärimmäisen onnekkaita, kun emme voi vastausta koskaan varmuudella tietää. Aihe on yhtä kaikki tärkeä ja ansaitsee laadukasta, reaalimaailmassa kiinni olevaa tilintekoa.

Yksin Berliinissä -romaanin lopussa Otto Hampel saa selville, mitä hän ja vaimonsa olivat vastarinnallaan saaneet aikaan. Eivät oikein mitään.

Kortteja oli kirjoitettu ja ripustettu suuren jännityksen vallassa, takaraivossa ajatus kymmenistä tuhansista saksalaisista, joiden keskuudessa viestit lähtisivät leviämään. Totuus oli toinen. Raportit paljastivat, että lähes jokainen kortti oli heti löydyttyään kiikutettu kuuliaisesti Gestapolle.

Korttien yhteenlaskettu lukijamäärä saattoi jäädä alle tuhannen. Hampelien uhraus ei jouduttanut natsi-Saksan kaatumista, joka lopulta toki tapahtui, berliiniläisistä huolimatta.

Falladan romaani kuitenkin toi Hampelien työn näkyväksi miljoonille. Sitä kautta työ sai merkityksensä ja on nyt inspiroiva muistutus siitä, mitä on todellinen kansalaisrohkeus. Venäjäksikin teos on käännetty.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.