On aika avartaa itsenäisen Suomen keskeisen turvallisuuspoliittisen puutteen historiallisia juuria, jotta tämän päivän kehitysvaiheen osalta ymmärrys lisääntyisi. Samalla on tuotava esille arvostus tapahtuneisiin pitkän kehitysvaiheen tuloksiin tänä päivänä. Keskeinen ongelma on ollut sotilasliittolaisten puute. Sen ymmärsi jo Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden ulkopolitiikkamme arkkitehti, ulkoministeri Rudolf Holsti 1920-luvun vaihteessa.
Hallitustasolla asia näyttää olleen 29.8.1919 ensi kertaa esillä. Holsti vaati ulkopolitiikkaa, joka ei merkitsisi eristäytymistä, vaan yhteistyötä maiden kanssa, joilla oli sama potentiaalinen vihollinen kuin Suomella. Holsti arvioi Suomen sotapotentiaalin riittämättömäksi, jotta itsenäisyys olisi säilytettävissä kaikissa oloissa aggressiivisen suurvaltanaapurin vuoksi.
Kyse oli tietenkin Neuvosto-Venäjän tai vuodesta 1922 Neuvostoliiton aiheuttamasta uhasta. Tämä asia on ollut kestotekijä Suomen olemassaololle ja itsenäiselle asemalle. Neuvostoliitto ja nyttemmin Putinin Venäjä kun on käytännössä jatkuvasti unelmoinut mieluiten tsaarien ajan suuriruhtinaanmaan muotissa olevasta Suomesta, jolla ei olisi omaa ulkopolitiikkaa eikä armeijaa. Ei tarvitse olla mikään erityinen näkijä ymmärtääkseen, että sama ajattelumalli on toteutunut Suomea kovemmin Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Puola isona maana on liikkunut enemmän omassa karsinassaan, mutta on kokenut Neuvostoliiton/Putinin Venäjän toteutunutta uhkaa kyllä riittävästi. Liettualla oli omia vaikeuksiaan Puolan kanssa, mutta Neuvostoliitto nielaisi maan samanaikaisesti muiden Baltian maiden kanssa II maailmansodan aikana.
Ulkoministeri Holsti sai aikaan puolustusliittosopimuksen ns. reunavaltioiden kanssa vuonna 1922, mutta Suomen eduskunta hylkäsi sen. Nuori Suomi oli jälleen uuden ulkopoliittisen linjavalinnan edessä. Katse siirtyi Kansainliittoon ja pian 1930-luvulle mentäessä puolueettomuuskäsitteen piiriin. Henki oli kuitenkin edelleen liittolaisten etsinnässä. Siksi puolueettomuus tavoitteena ei ollut yksiselitteisesti keskeinen, vaan ”skandinaavisen suuntauksen” mukaisesti Skandinaviassa. Liittolaisiksi Suomi havitteli Hitlerin valtaannousuun jälkeen Ruotsia, Tanskaa ja Norjaa. Tanska ja Norja kieltäytyivät välittömästi suoralta kädeltä tutkimatta tällaista vaihtoehtoa. Ruotsi sen sijaan pysyi potentiaalisena liittolaisena suursodan syttymiseen asti. Ajatus kuitenkin kuoli, eikä Ruotsi suostunut vakinaisen armeijan käyttöön Neuvostoliittoa vastaan Suomessa koko II maailmansodan aikana. Suomi siis jäi yksin, eikä liittoutunut koko II maailmansodan aikana, koska ainut kosija oli vuodesta 1941 natsi-Saksa, joka oli vastenmielinen Suomen keskustahakuisille vallan käyttäjille. Kyse oli ns. punamullasta eli maalaisliiton (nyt Keskusta) ja (Tannerin länsimielinen SDP). Vaikka Hitler painosti, Suomi pysyi sodankäynnissä pelkästään omien tavoitteiden kannalla taistelemalla vain hyökkääjää eli Neuvostoliittoa vastaan.
Saksan natsismi merkitsi torjuttavaa vaihtoehtoa punamultahallitukselle. Liittosuhdetta tarjonneen Hitlerin puheet olivat pelkkää turhaa painostusta, vaikka Suomi hankki Berliinin vallan alaisista maista elintarvikkeita ja aseita. Hengenhätä ja pakko ei katsonut pirulaista, vaan tarvikkeita piti saada, eikä muita lähteitä ollut. Hitler kosi, mutta sai aina rukkaset. Yhdysvallatkin oli puolueeton valtio aina Japanin hyökkäykseen 7.12.1941 asti, ja myös noudatti eristäytymispolitiikkaansa.
Stalin luki Suomen samaan pakettiin Viron, Latvian ja Liettuan kanssa, mutta käsitteli Puolaa erillisenä tapauksena. Niinpä 23.8.1939 solmittu Hitlerin ja Stalinin välinen etupiirisopimus mahdollisti Stalinille yhdenmukaisen kohtelun Baltian maiden kanssa. Suomen pelasti miehitykseltä ryhtyminen aseelliseen vastarintaan. Lopulta myös Stalin hyväksyi Suomen erillissota-aseman 1.12.1943 Teheranin huippukokouksessa.
Suomi sai kuitenkin sodan jälkeen väärän kohtelun, mutta edelleen asioihin vaikutti tosiasia, että Suomi säästyi pääosin miehitykseltä. Silti vuoden 1940 raja, jooka muodostui rintamista kauas länteen, merkitsi vain parempien lähtöasemien muodostumiselle uutta valloitussotaa varten Stalinille. Näin asiat menivätkin. Asia on ajankohtainen yhä tänä päivänä.
Jatkosodan loppu oli surkeata katseltavaa. Suomen armeijan pääosa oli kaukana päänäyttämöstä Karjalan kannaksella. Puna-armeijan läpimurto oli todella katastrofaalinen loppunäytös Suomen armeijalta. Se mahdollisti Suomen valtarakenteen merkittävän vasemmistolaistumisen. Kommunistit nousivat hallitukseen. Tulipunainen neuvostovakoilija Hella Wuolijoki sai propagandakoneekseen Yleisradion. Alkoi kivulias Suomen länsimaisen yhteiskunnan poliittinen puolustaminen, Neuvostoliiton aggressiivinen ote oli pääsääntöisesti alistavaa, johon ns. myöntyväisyyspolitiikka vain lisäsi polttoainetta. Lopullinen retkahdus poliittisesti tapahtui, kun Tannerin SDP muljahti neuvostomieliseksi, samaan tapaan kuin ahtikarjalaislainen Maalaisliitto oli jo sukeltanut aiemmin. Lasken Ahti Karjalaisen joutuneen jo vuodesta 1957/58 KGB:n höynäytettäväksi lopuksi elämäänsä.
Suomi sai kuitenkin kontakteja ”kaveripiireihin”, usein epäluulojen seuratessa ”suomettuneen” Suomen pieniä askeleita länteen, kuten GATTiin jo 1940-vuoden lopussa, Pohjoismaiden Neuvostoon 1955, Finn-Eftaan 1961, OECD-järjestöön 1969, EEC-tullisopimukseen 1973. Ideologinen vaihe päättyi 17.5.1977, jolloin NKP:n pääsihteeri Leonid Brezhnev tunnusti presidentti Kekkosen valtiovierailullaan Neuvostoliittoon ”läntisen valtion päämieheksi”. Kommunikea vahvisti, että puolueettomuus-sanaa saattoi jälleen käyttää Suomesta Neuvostoliitto-yhteyksissä.
Kekkonen piti tätä vierailua uransa parhaana (ks. HS 25.5.1977, UM.pol.os. muistio nro 400/10.6.1977. jonka kirjoitti UM:n pol. osaston poliittisista neuvostosuhteista vastannut jaostopäällikkö Jukka Seppinen, (ks. Kekkosen merkinnöin UKK-arkisto, kappale myös UM:n arkistossa). Tämä oli tärkeä askel ja vaihe Suomen nousussa kohti täysivaltaista länsimaista statusta.
On huomattava, että täysivaltaisuus länsimaisena valtiona merkitsi länsimaisten arvojen täysimääräistä omaksumista. Suomettumisprosessi, joka vuodesta 1982 alkaen edelleen syveni ja synkkeni Mauno Koiviston noustua presidentiksi vuonna 1982. Länsieteneminen oli äärimmäisen tuskallista Suomen valtaapitäville. Suomen pelasti yksiselitteisesti Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 vastoin Mauno Koiviston toiveita ja ponnisteluja.
Kun Neuvostoliitto hajosi, syntyi tilaa liikahtaa kunnolla länteen Euroopan unioniin vuonna 1995. Se oli kuitenkin sotilaalliselta kannalta katsottuna vajaa ratkaisu Suomelle. Nato-ratkaisu jäi presidenttien toimesta hoitamatta. Suomella oli johtajuusvaje. Presidenttinä Tarja Halonen torjui etenemisen länteen ja toimi Putinin Venäjän ehdoilla Suomen kansallisia etuja vaurioittaen. Samaa linjaa noudatti pitkään vielä Sauli Niinistö, joka omien sanojensa mukaan seurasi tavallisena kansalaisena suhdettaan Natoon. Johtajuutta Natoon ei Suomen ulkopolitiikan päättäjillä ollut. Tarvittiin Putinin Venäjän raakalaismainen ja laiton hyökkäys Ukrainaan, ennen kuin johto ymmärsi lähteä hakemaan Nato-jäsenyyttä.
Suomen tie täysivaltaiseksi länsimaaksi on ollut satavuotisen pitkä ja vaivalloinen. Ei ole mitään päivien tai viikkojen mittaista ”salaista” polkua Natoon. Kaikki on ollut avointa, kun vain on ollut taitoa ja tietoa kulkea kohti päämäårää.
Vuosi 2023 jää historiaan saranavuotena Suomen tiellä kohti täysivaltaista arvopohjaista suvereenisuutta. Karikkoja on ollut viime metreille asti. Presidentti Niinistö, oltuaan pitkään sinisilmäinen Venäjän diktaattorin V. Putinin tosiolemuksesta, tarrautui Ruotsiin ”käsi-kädessä” asentoon ymmärtämättä, että Natoon ei ole olemassa ”kimppakyytiä”, vaan itse kukin hakija vastaa vain itsestään saadakseen kaikkien jäsenten hyväksynnän. Toivon tietenkin Ruotsin pääsevän mukaan Nato-kerhoon.
EU ja NATO ovat pohjimmiltaan arvoyhteisöjä. Suomi on hitaasti kypsynyt aikuiseksi arvokkaaseen seuraan, jolta vielä olemme saaneet kuin pisteenä ii:n päälle DCA-kehyssopimuksen kahdenvälisesti Yhdysvaltojen kanssa.
Suomessa on koko joukko toimijoita eri sektoreilla, jotka ovat ratsastaneen Neuvostoliitolla urillaan ylöspäin. Nyt sitten takkeja kääntyilee kovalla kiireellä. Vanhoja kommunisteja parveilee, taistolaiset kipuilevat, joukossa monia muita näkyviä toimijoita, joiden elämän aikaisista tavoitteista ei ole minkäänlaista toteumaa olemassa.
Suomen satavuotinen yksinäinen taival oikeaan sotilasliittoon
6
0
16.12.2023
On aika avartaa itsenäisen Suomen keskeisen turvallisuuspoliittisen puutteen historiallisia juuria, jotta tämän päivän kehitysvaiheen osalta ymmärrys lisääntyisi. Samalla on tuotava esille arvostus tapahtuneisiin pitkän kehitysvaiheen tuloksiin tänä päivänä. Keskeinen ongelma on ollut sotilasliittolaisten puute. Sen ymmärsi jo Suomen itsenäisyyden alkuvaiheiden ulkopolitiikkamme arkkitehti, ulkoministeri Rudolf Holsti 1920-luvun vaihteessa.
Hallitustasolla asia näyttää olleen 29.8.1919 ensi kertaa esillä. Holsti vaati ulkopolitiikkaa, joka ei merkitsisi eristäytymistä, vaan yhteistyötä maiden kanssa, joilla oli sama potentiaalinen vihollinen kuin Suomella. Holsti arvioi Suomen sotapotentiaalin riittämättömäksi, jotta itsenäisyys olisi säilytettävissä kaikissa oloissa aggressiivisen suurvaltanaapurin vuoksi.
Kyse oli tietenkin Neuvosto-Venäjän tai vuodesta 1922 Neuvostoliiton aiheuttamasta uhasta. Tämä asia on ollut kestotekijä Suomen olemassaololle ja itsenäiselle asemalle. Neuvostoliitto ja nyttemmin Putinin Venäjä kun on käytännössä jatkuvasti unelmoinut mieluiten tsaarien ajan suuriruhtinaanmaan muotissa olevasta Suomesta, jolla ei olisi omaa ulkopolitiikkaa eikä armeijaa. Ei tarvitse olla mikään erityinen näkijä ymmärtääkseen, että sama ajattelumalli on toteutunut Suomea kovemmin Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Puola isona maana on liikkunut enemmän omassa karsinassaan, mutta on kokenut Neuvostoliiton/Putinin Venäjän toteutunutta uhkaa kyllä riittävästi. Liettualla oli omia vaikeuksiaan Puolan kanssa, mutta Neuvostoliitto nielaisi maan samanaikaisesti muiden Baltian maiden kanssa II maailmansodan aikana.
Ulkoministeri Holsti sai aikaan puolustusliittosopimuksen ns. reunavaltioiden kanssa vuonna 1922, mutta Suomen eduskunta hylkäsi sen. Nuori Suomi oli jälleen uuden ulkopoliittisen linjavalinnan edessä. Katse siirtyi Kansainliittoon ja pian 1930-luvulle mentäessä puolueettomuuskäsitteen piiriin. Henki oli kuitenkin edelleen liittolaisten etsinnässä. Siksi puolueettomuus tavoitteena ei ollut yksiselitteisesti keskeinen, vaan ”skandinaavisen suuntauksen” mukaisesti........
© Uusi Suomi
visit website
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Nikkei Editorial
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
