Tänään oli taas normipäivä Helsingin käräjäoikeudessa. Menin lautamieheksi eli maallikkotuomariksi iltapäivällä alkaneeseen istuntoon. Oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan voitu pitää, koska syytetyltä puuttui asianajaja.

Kaikki tulivat siis turhaan paikalle. Juttu käsitellään sitten joskus myöhemmin.

Viime vuonna minulle oli määrätty kaikkiaan yhdeksän istuntoa, siis suunnilleen kerran kuussa kun kesäkausi lasketaan pois. Näistä yhdeksästä pystyttiin pitämään kaksi, niistäkin toinen vajaamiehityksellä. Muut peruuntuivat milloin mistäkin syystä, useimmiten kuitenkin siksi, että syytetty ei ilmaantunut paikalle.

Joskus salista puuttuu tulkki, joskus asianajaja, asianomistaja tai kuka nyt milloinkin.

Toisaalta kyllähän istunnot joskus onnistuvatkin. Hiljakkoin istuin juttua, jossa käsiteltiin lähes kuusi vuotta sitten tapahtunutta pahoinpitelyä. Käsittely oli siirtynyt monta kertaa, kun asianosaisiin ei ollut saatu yhteyttä ja jos olikin, he eivät muistaneet tai halunneet tulla oikeussaliin. Nytkin puuttui asianomistaja.

Ei tämä näin saisi mennä. Rikosten uhrit eivät saa ajoissa oikeutta, syytetyt roikkuvat loputtomiin löysässä hirressä, muistikuvat tapahtuneesta haalistuvat ja muuttuvat, oikeusturva rapisee joka nurkasta. Ja veroeuroja palaa. Tänäänkin palkkaa maksettiin tuomarille, lautamiehille (istuntopalkkion lisäksi he saavat korvauksen ansionmenetyksestä), käräjäsihteerille, syyttäjälle, vastaajan asianajajalle. Eikä asian käsittely hievahtanut milliäkään eteenpäin.

Mauno Koivisto sanoi joskus, että jotain tarttis tehdä. Niin sanon minäkin. Pitäisiköhän vastaajia tavoitella aktiivisemmin? Ja jos he eivät ole hankkineet asianajajaa, mentäisiin sitten ilman? Tai vielä enemmän: jos vastaaja jättää tulematta ilman hyväksyttävää syytä kuten sairastumista, ratkaistaan juttu sitten ilman häntä, mahdollisuus puolustukseen on tarjottu? Tai jos nyt ei ihan näin koviin keinoihin oikeusvaltiossa mentäisikään, jospa kovennettaisiin edes uhkasakkoa joka rapsahtaa, jos ei saavu sovitusti oikeuteen?

Nämä vain ehdotuksina. Minulla ei ole vastausta, mutta hartaasti toivon, että jollain viisaammalla olisi. Luulisi nimittäin, ettei meillä ole varaa tyhjäkäynnillä pyöriviin oikeussaleihin – ei taloudellisesti, ei moraalisesti eikä inhimillisesti.

Ihailla pitää tuomareita ja muuta oikeussalien vakiväkeä, joka vuodesta toiseen jaksaa katsella tätä show’ta – tai ennemminkin no-show’ta. Välillä pelkään, etteivät aina ihan jaksakaan.