Venäjän hyökkäyssota tuntuu mittaluokassaan pyyhkivän mielestä kaiken muun, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Ville Similä.
Kosovon albaaneja helmikuussa 1998. Kuva: Juha Metso
Maanantaina presidenttiehdokas Olli Rehnin (kesk) kampanjan ”kansalaisverkoston” vetäjä Anu Vehviläinen (kesk) oli Yle aamun haastattelussa.
Vehviläinen puhui tietenkin myös Ukrainan sodasta.
”Ei me olla nähty sotaa Euroopassa. Minun aikanani ei ole nähty sotaa ainakaan”, sanoi Vehviläinen, joka on myös entinen eduskunnan puhemies ja moninkertainen ministeri.
Vehviläinen on syntynyt vuonna 1963. Hänen elinaikanaan Euroopassa on nähty kolme tuhoisaa sotaa: Kroatian sota 1991–95, Bosnian sota 1992–95 ja Kosovon sota 1998–99. Niitä kutsutaan Jugoslavian hajoamissodiksi tai Balkanin sodiksi.
Ymmärrän Vehviläisen lipsahduksen, sillä se on Suomessa nykyään yleinen. Venäjän hyökkäyssota on ollut Suomessa järkytys. Sen mittaluokka on niin valtava, että se tuntuu pyyhkivän mielestä kaiken muun.
Mutta juuri siksi Balkanin sodat pitää muistaa. Venäjän ei pidä antaa kadottaa historiantajua.
Sodat kestivät kokonaisen vuosikymmenen 1991–2001, jos lasketaan ensimmäisistä leimahduksista rauhansopimuksiin. Pitkälti yli satatuhatta ihmistä tapettiin, siviilejä teurastettiin, ja Eurooppaan nousivat ensimmäiset keskitysleirit sitten toisen maailmansodan.
Balkanista puhuttiin 1990-luvulla lohduttomana, loputtomana ongelmien pesänä, jolla ei ole ratkaisua. Nyt Kroatian rannoilla paistatellessa ei välttämättä tule mieleen, että 30 vuotta sitten maassa vielä sodittiin.
Balkanin sodat on syytä muistaa myös siksi, että ne ovat ohittamaton palikka Venäjän ymmärtämiseksi.
On mahdollista, että Vladimir Putin on Venäjän presidentti juuri Kosovon sodan vuoksi. Putinin maailmankuvassa Kosovon sota on suuri syy Naton demonisointiin.
Balkanin sotien loppuratkaisu koitti 1998. Serbian läntinen maakunta, albaanienemmistöinen Kosovo, pyrki itsenäiseksi. Serbia ei päästänyt irti. Venäjä tuki konfliktissa Serbiaa, jonka väestö on ortodoksista.
Alkuvuodesta 1999 Kosovossa paljastui sotarikoksia. Serbijoukot toteuttivat etnistä puhdistusta, ehkä kansanmurhaa. Länsi yritti neuvotella Serbian ja Venäjän kanssa. Ratkaisuun ei päästy.
Maaliskuussa Nato alkoi pommittaa Serbiaa. Tilanne oli sotkuinen: Pommitukset tehtiin Naton nimissä mutta ilman YK:n valtuutusta. Puhuttiin rauhaanpakottamisesta.
Toukokuussa presidentti Martti Ahtisaari kutsuttiin johtamaan neuvotteluja. Lopulta 78 päivän pommitusten jälkeen Serbian presidentti Slobodan Milošević taipui ja veti joukkonsa Kosovosta.
Presidentti Martti Ahtisaari (vas.), Saksan liittokansleri Gerhard Schröder, Venäjän Kosovon-lähettiläs Viktor Tšernomyrdin ja Yhdysvaltain ulkoministeri Strobe Talbot (oik.) neuvottelivat Bonnissa Kosovon rauhansopimuksesta kesäkuussa 1999. Kuva: Reuters
Pommitukset jättivät Venäjälle syvän trauman. Tai eivät niinkään pommitukset, vaan se, että Venäjä huomasi, ettei sillä olekaan veto-oikeutta maailman tapahtumiin.
Venäjä oli aallonpohjassa.
Suurin odotuksin alkanut 1990-luku oli vienyt Venäjän ryöstökapitalismiin ja ruplan romahdukseen. Kansalaiset menettivät säästönsä ja luottamuksen demokratiaan. On vaikea sanoa, riehuiko suurempi kaaos keväällä 1999 presidentti Boris Jeltsinin pään sisäpuolella vai ulkopuolella.
Ja sitten tuli vielä Kosovo.
Kuuluisaksi on tullut pääministeri Jevgeni Primakovin u-käännös. Primakov oli maaliskuun 24. päivänä matkalla Washingtoniin neuvottelemaan, kun hän kuuli pommitusten olevan alkamassa. Primakov määräsi lentokoneen kääntymään takaisin Moskovaan.
Venäjän eliiteissä tapahtui u-käännös. Nöyryytysten oli loputtava. Tarvittiin vahva johtaja, joka panisi oligarkit kuriin ja löisi lännen kanssa nyrkin pöytään.
Elokuussa pääministeriksi nimitettiin Vladimir Putin. Hän ei ollut poliitikko vaan turvallisuuspalvelu FSB:n johtaja.
Putin palaa Kosovon kysymykseen jatkuvasti. Kosovo on antanut hänelle loputtomasti syitä hurskastella siviilien kärsimyksellä tai vaihtoehtoisesti puolustautua sanomalla, että itsehän Kosovossa aloititte.
Putin on koulutukseltaan juristi. Kosovon konflikti oli ruma ja sotkuinen, ja siitä on helppo löytää perusteluja. Pommituksilla ei ollut YK:n hyväksyntää, ja mikä mandaatti Natolla niihin oikeastaan oli?
Mistään kirurgintarkoista pommituksista ei ollut kyse. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin tutkimuksen mukaan Naton pommitukset tappoivat Serbiassa noin 500 siviiliä.
Venäjä ei kuitenkaan ollut kiinnostunut siviilien hengistä vaan omasta arvovallastaan. Se halusi pidättää itselleen oikeuden päättää Balkanin maiden kohtalosta, vaikka Kosovon albaanit olisivat maksaneet siitä hengellään.
Putin jatkaa samaa linjaa. Jo vuonna 2013–14 Kiovan Euromaidan-mielenosoitusten aikaan hän väitti Kosovon olleen ensimmäinen ”värivallankumous”. Putin puhui Kosovosta myös pitkässä puheessaan, jossa hän perusteli hyökkäystä Ukrainaan Naton uhkalla.
Kun Venäjä kesällä 2022 ”tunnusti” Ukrainalta miehittämänsä Donbasin alueet, Putin väitti, että Kosovon itsenäisyysjulistus oli edeltäjä juuri tälle.
Balkanin sodat kannattaa muistaa myös siksi, että kosovolaiset taistelivat oikeudestaan päättää itse omista asioistaan.
Kosovo julistautui lopulta itsenäiseksi 2008. Serbia pitää sitä yhä maakuntanaan, ja samoin ajattelee Venäjä.
Suomi on tunnustanut Kosovon. Sen kunniaksi voi kuunnella Kosovon kansallislaulun, tai itse asiassa hymnin. Etnisten ristiriitojen minimoimiseksi kansallishymniin ei nimittäin kirjoitettu lainkaan sanoja.
Hymni on nimeltään Eurooppa.
login
who are we?
contact us
qosheapp
Toi Staff
Gideon Levy
Belen Fernandez
Andrew Mitrovica
Mort Laitner
Rami G Khouri
Ali Fathollah-Nejad
Nikkei Editorial
visit website
