Tärkein oivallukseni vanhemmuudesta on ollut se, että olen alkanut välittää vähemmän pikkuasioista, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan.

Vihaan vanhemmuusväittämistä eniten sitä, että vanhemmuus olisi hukassa.

Ei ole, päinvastoin. Erityisesti keskiluokkaisilla nykyvanhemmilla on vanhemmuus niin tiukasti hallussa, että kaikkia kuristaa. Vanhemmuudesta on tullut kokonaisvaltainen projekti, joka ei jätä millekään muulle aikaa.

Syyllistyin vanhemmuuden suorittamiseen ennen itsekin ja opettelin muun muassa vauvojen unikouluoppaita ulkoa.

Selvennyksen vuoksi: en ole niitä idiootteja, jotka jaksavat julistaa olevansa hengissä, vaikka turvavyö tuli pakolliseksi takapenkillä vasta vuonna 1987. On valtavan hienoa, että lasten turvallisuus ja hyvinvointi ovat lisääntyneet.

Kehityksessäkin voi kuitenkin mennä liian pitkälle. Silloin terve, tarpeellinen ja järjellinen kääntyvät vastakohdikseen.

Silloin kannattaa pysähtyä ja yksinkertaisesti lopettaa hössöttäminen.

Tärkein vanhemmuusoivallukseni onkin simppeli: välitä vähän vähemmän.

Filosofiani ei tarkoita, että rakastaisin lapsiani vähemmän. Rakastan heitä niin paljon, että luultavasti vähempikin riittäisi. Heittäisin puolisoni koska tahansa mereen lasteni vuoksi.

Mutta rakastamisen lisäksi hyvin vähällä on oikeasti kovinkaan paljon väliä.

Vaikkapa sillä, onko teini-ikäisillä lapsillani pakkasella pipoa tai hanskoja. Muistan liian hyvin omien yläastevuosieni nalkutuksen paljaasta kaulastani tai nilkoistani. Auttoiko se? Ei sitten pätkääkään.

Sitä paitsi lapset ovat mukavuudenhaluisia. He laittavat kyllä pipon päähän, jos ovat kuolla kylmyyteen.

Ja jos lapseni tahtoo käyttää loskameressä uusia, valkoisia lenkkareitaan eikä vedenpitäviä välikausikenkiä, antaa mennä vain. Tyyli ennen kaikkea.

Heitetäänpäs pökköä pesään! Ikärajat ovat sinne päin!

Lasten pelko on muutenkin täysin epäloogista. Oma lapseni katsoi hyväntuulisena koko Taru Sormusten herrasta -trilogian alle eskari-ikäisenä. Sen sijaan hän pelkäsi vuositolkulla Yökyöpelit-sarjan pyörillä liikkuvaa rekvisiitta-täytekakkua (eiväthän kakut osaa liikkua!) tai sitä, kun Vaahteramäen Eemelille huudettiin, kun tämä oli tehnyt kolttosia (kenties liian samaistuttavaa). Örkkien mestatut irtopäät eivät hetkauta häntä vieläkään.

Ennen luulin myös, että erilaiset rajoitukset oli syytä mitata sekuntikellolla. Nykyään tiedän, että on oikeastaan aika sama, käyttääkö ruutuaikaa tunnin vai puolitoista.

Tiedän myös, että karjalanpiirakka on lounas.

Tietenkin minullakin on rajani.

Kerron yhä lapsilleni, että jos ei syö tarpeeksi kasviksia, saa keripukin. Mutta muuten ihan sama. Ja jos oikein väsyttää, hampaat voi harjata aamulla.