Kumpi on parempi purkamaan vastakkainasettelua, Alexander Stubb vai Pekka Haavisto? Siinä keskeinen kysymys.

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros on ohi. Seuraava ponnistus on kahden viikon kuluttua 11. helmikuuta.

Jatkoon päässeet ehdokkaat eivät juuri ehdi hengähtää, vaan vaalityön on oltava käynnissä heti maanantaiaamuna.

Seuraavien kahden viikon aikana aion itse seurata ehdokkaita sillä silmällä, miten he ottavat kantaa Suomen ja suomalaisten polarisoitumiseen ja osoittavat kykyjä kansakunnan yhdistämiseen. Aion kiinnittää siihen erityistä huomiota siksi, että nähdäkseni se on tulevan presidentin tärkein tehtävä.

Moni voi olla tästä kanssani eri mieltä. Presidentin tehtäväsarka määritelmällisesti kuuluu ulko- ja turvallisuuspolitiikan tontille, ja kun elämme aikaa, jolloin Euroopassa on sota, Suomi vastikään liittynyt Natoon ja Venäjän arvaamattomuus todellisuutta, moni löytänee tulevan presidentin tärkeimmän tehtävän ulkopolitiikasta – ei maan sisäisistä asioista.

Perustelen siis.

Suomi on pieni ja harvaan asuttu, ja meitä on maailman mittakaavassa tuskin edes kourallista. Suuri voimamme on, että Suomi on varsin vakaa ja tasa-arvoinen maa, jossa pyritään pitämään kaikista huolta. Pieni kielialue määrittää identiteettiämme ja luo yhteenkuuluvuutta.

Emme kuitenkaan ole polarisaatiolle immuuneja, kuten oma historiammekin todistaa. Esimerkiksi Tampereella voi helposti törmätä näkyviin muistoihin siitä, kuinka suomalainen on noussut suomalaista vastaan tuhoisin seurauksin.

Uusi sisällissota Suomessa on absurdi ajatus, mutta lievempiä vastakkainasettelun muotoja on kehittymässä koko ajan. Niitä rakentavat eri syistä niin kotimaiset poliittiset voimat kuin luultavasti Venäjän trollitkin. Mukana häärivät kovasanaiset kansalaiset, jotka tuntuvat unohtaneen niin käytöstavat kuin empatiankin.

Ilmiö on tuttu kautta Euroopan ja etenkin Yhdysvalloissa, ja on turha kuvitella, etteivät suomalaiset olisi sen vaikutuksille alttiita siinä kuin muutkin.

Oma päätelmäni tästä on, että vastakkaisasettelun liennyttäminen ja suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunteen lisääminen on turvallisuuspolitiikan kovaa ydintä. Jos olemme toistemme kurkussa tai osa kansalaisista kokee jäävänsä sivuraiteille ja torjutuksi omassa kansallisessa viiteryhmässään, emme pysty torjumaan ulkoisia uhkia, joita meihin kohdistuu.

Seuraavat kaksi viikkoa ovat kahden kauppaa. Vastakkainasetteluakin varmasti nähdään, kun ehdokkaista kaivetaan eroja esiin. Valituksi tulevan tärkeä taito on kuitenkin katsoa kahta viikkoa pidemmälle ja osata rakentaa sosiaalisesti resilienttiä Suomea.

Kirjoittaja on Aamulehden vastaava päätoimittaja.